"Siihen peliin minä en rupea!" huusi mr. Henry. "Minä joutuisin asemaan, missä kukaan järkevä ja kunniallinen mies ei voisi suostua olemaan. Minusta ei tulisi niin mitään", huusi hän. Vähän jälkeenpäin hän käytti lausetapaa, joka ehkä oli avoimempi kuin hän oli ajatellut. "Sinun velvollisuutesi on jäädä tänne isän luo", sanoi hän. "Tiedäthän sinä olevasi suosikki."
"Ahaa!" virkkoi master. "Kateus alkaa kuulua! Sinä kai mielelläsi astuisit minun kannoilleni hurskas Jaakoppi?" kysyi hän, nimeä ivallisesti korostaen.
Mr. Henry kääntyi ja meni hallin toiseen päähän, sillä hänellä oli erinomainen kyky vaieta. Pian hän palasi.
"Minä olen nuorempi, siksi minun täytyy lähteä", hän sanoi, "ja minun herra isäni käskee minua, siksi minun tulee se tehdä. Mitä siihen sanot, veljeni?"
"Minä sanon sinulle, Henry", sanoi master, "että kun itsepäisiä sattuu kaksi yhteen, niin on ainoastaan kaksi tapaa asian ratkaisemiseksi: joko tapella siihen luullakseni ei meillä kummallakaan ole halua tai antaa asia sattuman varaan tässä on kultaraha. Suostutko heittoon?"
"Heitä", sanoi mr. Henry, "jos on kruunu, niin minä jään."
Raha lensi; kruunupuoli jäi ylöspäin. "Pitäköön Jaakoppi hyvänään", sanoi master.
"Katua me sitä saamme, ennenkuin leikki on lukossa", sanoi mr. Henry lähtien hallista.
Miss Alison otti lattiasta kultarahan, joka oli lähettänyt hänen rakastettunsa sotaan, ja heitti sen suureen ikkunaan maalatun perhevaakunan läpi.
"Jos sinä rakastaisit minua niinkuin minä sinua, niin olisit jäänyt", huusi hän.
"Jos kunnia ei rakkaamp' ois, niin mitä lemmellä", lauloi master.
"Oo", huudahti miss Alison, "sinulla ei ole sydäntä kunpa joutuisit surman suuhun!" ja juoksi samassa itkien pois, omaan huoneeseensa.
Master kuului silloin kääntyneen parooniin päin erinomaisen iloisen näköisenä. "Siitä näyttää tulevan aika perhana eukoksi", sanoi hän.
"Sinä olet perhana pojaksi minulle", puhkesi parooni puhumaan, "sinä, jota minä aina olen suositellut, häpeä sanoa. Et ainoatakaan ilon hetkeä ole minulle tuottanut syntymästäsi asti, et yhtä ainoata", ja vielä kerran hän sanoi saman. Masterin kevytmielinen käytöskö vai hänen vääjäämättömyytensäkö paroonin niin kovin sai suunniltaan, en voi sanoa; mahdollisesti vaikuttivat siihen myöskin mr. Henryn sanat suosikkipojasta; viimemainittua selitystä tukee sekin, että mr. Henry tämän jälkeen paremmin huomattiin.
Masterin ja perheen välit olivat siis varsin rikkinäiset, kun hän lähti ratsastamaan pohjoista kohti. Jäljelle jääneistä se tuntui sitäkin surullisemmalta, kun kaikki näytti nyt olevan liian myöhäistä. Uhaten ja houkutellen oli master saanut kokoon kourallisen miehiä, jotka olivat aika tavalla päissään jo lähtiessään, lauloivat ja melusivat vanhan luostarin mäessä. Valkoinen kokardi oli jokaisen hatussa. Tuon pienen joukon yritys kulkea läpi Skotlannin omin neuvoin näytti epätoivoiselta, ja vieläkin vaarallisemmaksi teki asian se, että miehet mäelle kiivettyään näkivät lahdelmassa kuninkaan laivastoon kuuluvan sota-aluksen, joka olisi voinut tehdä heistä lopun lähettämällä yhden ainoan veneen rantaan. Seuraavana iltapäivänä oli mr. Henryn vuoro: hän lähti aivan yksin isänsä kirje mukanaan tarjoamaan miekkaansa kuningas Yrjön käytettäväksi. Miss Alison oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki itkemistään, kunnes molemmat veljekset olivat poissa. Muuta hän ei tehnyt kuin neuloi kokardin masterin hattuun, ja John Paul kertoi sittemmin minulle, että se oli aivan kyynelten kostuttama, kun hän sen toi masterille.
Kaikessa, mitä seurasi, pysyivät mr. Henry ja vanha parooni sopimuksen rajoissa. Mistään erityisestä toiminnasta en tosin nähnyt merkkiäkään, enkä luule että heillä oli erityistä rakkautta kuningas Yrjöä kohtaan. Mutta ainakin muodollisesti pysyivät he nuhteettomina uskollisuudessaan, kirjoittelivat lordi-presidentille, pysyivät kiltisti kotona, eivätkä olleet tekemisissä masterin kanssa niin kauan kun sotaa kesti. Ei ollut masterkaan ahkerampi itsestään tietoja antamaan. Miss Alison tosin hänelle lähetti sanoja varsin ahkeraan, mutta monta vastausta ei hän liene saanut. Kerran oli Macconocchie neidin kirjettä viemässä ja tapasi prinssin joukot Carlislen luona; master prinssin suosikkina ratsasti aivan hänen rinnallaan. Macconocchie kertoo masterin ottaneen kirjeen, avanneen sen ja sitten siihen vilkaistuaan supistaneen suutaan kuin vihellykseen; sitten pisti hän kirjeen vyöhönsä, josta se hevosen hypähtäessä putosi maahan, masterin siitä välittämättä. Macconocchie sen nosti maasta ja säilytti sitä sitten aina; olen sen itse nähnyt hänen hallussaan. Luonnollisesti saapui Durrisdeeriin tietoja, hajanaisia huhuja, jotka käsittämättömiä teitänsä kulkevat kautta maan. Siten saivat kotonaolijat lähemmin selkoa suosiosta, jota master nautti, sekä suosion luulotelluista syistä; hänen sanottiin kiivenneen armoon imartelemalla irlantilaisia omituisen häpäisevää hänen laiselleen miehelle; mutta muistettava on, että hänen kunnianhimonsa oli hänen ylpeyttään voimakkaampi. Hänestä tuli Thomas Sullivanin, majuri Burken ja muiden sellaisten eriämätön ystävä, joten hän tietysti loittoni omista maanmiehistään. Hän oli osallisena kaikissa pikku juonissa, teki tuhannet kerrat tenää lordi Yrjölle, oli aina sitä mieltä kuin arveli prinssinkin olevan, olkoon se sitten ollut hyvin tai huonosti, ja näyttää yleensä, kiipijä kun oli, vähemmän välittäneen siitä, miten sota luonnistui, kunhan sai suotuisissa tilaisuuksissa hankituksi itselleen mahdollisimman suuren määrän suosiota. Hyvin hän muuten sodassa työnsä teki, sitä ei kukaan kieltänyt. Mikään pelkuri hän ei ollut.
Sitten saapui tieto Cullodenin tappiosta; Durrisdeeriin sen toi eräs talonpoika ainoa, kertoi hän, joka oli elossa mäkeä ylöspäin kiivenneestä remuavasta joukosta. Pahaksi onneksi olivat John Paul ja Macconocchie juuri samana aamuna löytäneet pensaikosta sen kultarahan, joka oli koko onnettomuuden syynä; sitten he olivat tehneet "pikku käväisyn" kapakkaan, joten heillä palatessaan ei ollut kultarahasta paljoa jäljellä, vielä vähemmän ymmärryksestään. Sitten John Paulin tietysti piti suoraa päätä saliin, missä perhe istui pöydän ääressä, ja siellä hän kiljumaan: "Tom Macmorland on juurikään tullut kylään ja oi, oi, oi kaikki muut jääneet!"
Sanoma otettiin vastaan vaieten, aivan kuin kuolemantuomio. Mr. Henry vain vei käden silmilleen ja miss Alison painoi päänsä käsiinsä. Parooni itse näytti kalmankalpealta.
"Minulla on toinen poika jäljellä", hän sanoi, "ja kuulehan, Henry, se minun on sanottava sinulle, että rakkaampaa poikaani en ole vielä kadottanut."
Tämä oli omituista puhetta asiain ollessa sillä kannalla kuin olivat, mutta parooni nähtävästi ei ollut unohtanut mr. Henryn sanoja ja kärsi omantunnontuskia muistaessaan niitä monia vuosia, joina hän oli saanut kärsiä sortoa. Mutta ihmeellistä puhetta se oli, eikä miss Alison jaksanut sitä sietää. Hän puhkesi puhumaan, moittien paroonia hänen luonnottomista sanoistaan ja mr. Henryä siitä, että hän kehtasi istua hyvässä turvassa veljen viruessa kuolleena, vieläpä itseänsäkin siitä, että hän oli rakastetulleen eron hetkellä tullut sanoneeksi pahoja sanoja, kehui masteria suvun ylpeydeksi ja vakuutti rakastavansa häntä yli kaiken. Hän väänteli käsiään huutaen: "James, James!", niin että kaikki palvelijat olivat ihan kummissaan.
Mr. Henry nousi seisaalleen, kädet tuolin selustimella. Nyt oli hänen vuoronsa kalveta.
"Oo", hän huudahti, "tiedänhän minä että sinä häntä rakastit."