Senjälkeen kääntyy Lemminkäinen puhuttelemaan kosken kiviä ja pyytää heitä "otsaansa alentamaan ja päälakeansa painamaan". Kuinka runollista ja asian mukaista tämäkin! Samoin pyydetään Kivi-Kimmoa puraisimella puhkaisten kiviä aukaisemaan tietä kulkeville. Kuka muu olisi voinut mahdotonta ja satumaista näin uskottavassa muodossa esiintuoda! Ei sillä hyvä! Veden isännän pitää "kivet saattaa sammaliksi, hau'in vuoluiksi venonen", ettei venhe kovin kovasti kolahtaisi "mäkipäihin"! "Mäki-pää" on hyvä, erinomainen vertaus sekin!
Nyt luulisi jo kaikkien pyyntöjen olevan lopussa mutta ei! Suomalaisen sitkeydellä mankuu Lemminkäinen yhä vielä uutta. Kun lukija on jo melkein tyydytetty eikä vaadi enempää, avaa oikea taiteilija vasta hänen silmäinsä eteen kauneimman lehden kuvakirjastaan. Sillä tavalla ihastuttaa hän sanomattomasti lukijaansa, silloin vasta hurmautuu tämä, kun näkee, että hän on ollut niin kokonansa viehättäjänsä vallassa, ettei ole voinut muuta kuin ehdottomasti seurata häntä ja ihastua hänen kanssaan. Mutta asiaan! Lemminkäinen sanoo:
Neiti kosken korvallinen, impi virran vierellinen, kehreäs utuinen lanka utuisesta kuontalosta, veä lankasi ve'elle, sinerväsi lainehille, jota pitkin purren juosta, tervarinnan teuotella.
Käyhän Runotar tässä hiukan haaveksimaankin, mutta luonnollisesti ja viehättävästi tapahtuu sekin. Kuinka utumaisia, läpikuultavia ovatkin nuo säkeet! Kuinka hilpeän kevyt noissa ilmautuva aate ensi silmäyksessä on, kuinka syvä totuus piilee sen pohjalla tarkemmin katseltuna! Vieno nainenhan, turvallisuudessa istuva olento, ohjaa sydämestä sydämeen kulkevalla, näkymättömällä, utuisella tunnetten siteellä maailman meluun menehtyvää miestä. Kun tähän tapaan ajattelemme tätä kohtaa, ei se ole paljasta sanasotkua, ei paljasta runomittaa, mutta todellista runoutta, aatteiden ja muodon arvokasta sopusointua.
Vielä pyydetään Melatarta, peräsimen haltijaa, ja Ukkoa auttamaan kulkijoita kosken alla kohtaavien vaarojen sivutse. Viimemainittua puhutellessa sanotaan:
Piä miekalla pereä, tuijota tupettomalla.
Tuo "tuijota" on taas todistus lausumallemme väitteelle. Omituisen sattuva on se tähän paikkaan! Luulisi, ettei voisi "tuijottaa" muilla kuin silmillään, mutta runo on tahtonut tuolla yhdellä sanalla näyttää sekä perämiehen vaaraa ja vakavuutta, kun sanoo hänen peräisimellä tuijottavan.
Tällä lailla rukoilee Lemminkäinen onnellisesti alas päästäkseen "eikä puutu puinen pursi". Mahdotontapa se olisi ollut, sillä kuka ei hurmautuisi noin kauniista rukouksesta!
Mitä siis nyt siitä, mitä Kalevalan runollisuudesta olemme esittäneet, päätämme? Ymmärrämmekö, mimmoiseen runolajiin Kalevala kuuluu? Olemmeko muualta löytäneet tämmöistä? Emmekö? Siis on Kalevalan runollisuus alkuperäistä, klassillista? Jos noihin kysymyksiin edellisen johdosta voimme myöntämällä vastata, jos päätämme seurata Kalevalan runollista katsantotapaa, samalla kuin myös kaiken puhtaan runollisuuden, jos voimme saada runoilijamme siltä tieltä, jonne Kalevala viittaa, etsimään ihanteitaan, saammepa olla vakuutetut, että kirjallisuutemme on seisova vakavalla pohjalla, että "Hellaksemme" Kalevala, on juhlallisella sinitaivaallaan meitä hurmaava, että runollisuutemme on muodostava uuden, tähän saakka tuntemattoman suomalais-klassillisuuden! Tarvitsemmeko tuota ollenkaan epäillä! Sanoohan aina totta puhuva Kalevalamme:
Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi, laajemmille laulajoille, runsahammille runoille, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa!
Juhani Aho.Selma Anttila. Kirjailijataipaleeltani
Pikku tyttösenä muistan lempityöni olleen hämärän tultua istua akkunassa ja tuijottaa metsänlaitaan tai pellolle. Varsinkin multapelto, sen epätasainen pinta ja suuret, saviset kokkareet askartelivat mielikuvitustani. Sarka oli kuin näyttämö, jossa auran viillokset, vaot ja harjat, syvennykset ja ylennykset muodostivat kiitollisen maiseman. Siihen loi silmäni kummallisia satuolentoja. Pystyyn noussut mullan köntys kasvoi katsellessani jättiläiseksi ja kaikkialla saralla syntyi piirre piirteeltä siitä omituisia olentoja. Siinä oli leikkisä ukko, joka kääntyneenä minuun, otsattomana, pää peltoon liittyneenä, pelkät kasvot näkyvissä nauroi minulle ja viittasi suunnattoman pitkällä kädellään lukuisaa seuruettaan ympärillään. Ja kun seurasin hänen viittaustaan, näin todellakin yhä selvemmin hahmoja, ihmisen kasvot ja hevosen kaulan taikka makaavan koiran, joka harjakset pystyssä kiihkeästi yritti purra jättiläisen nenää eikä koskaan kuitenkaan ylettynyt. Se huvitti minua suuresti, ja muistan, miten toiset lapset kyselivät, mikä minua niin nauratti. Kerran säikytin kotiväen pahan päiväisesti. Istuin illan tullessa lempipaikallani ja seurasin hämärän säännöttömien varjojen häälymistä saralla. Aidan vieressä kasvava koivu tummensi varjollaan pellon laitaa ja sen lehdettömät oksat rapsauttivat toisinaan akkunaa. Sarkasankarini sattui silmissäni nousemaan mullasta. Se kasvoi ja kohosi ja äkkiä, kuin sydämen isku, löi se minua välkkyvällä miekalla. Peljästynyt, luonnoton huutoni herätti pikku veikon, ja äitini, luullen minua sairaaksi, kyseli: mikä löi, mikä se nyt löi? kun minä yhä hoin: se löi, se löi!
En olisi kuitenkaan missään nimessä tahtonut ilmaista, mikä se löi ja mitä saralla olin näkevinäni. Oli sellainen tunto, ettei pelto-olennot sitten enää olisi tahtoneet leikkiä kanssani.
Sitten tuli ensimäinen kouluvuosi, ja metsäinen pitkä tie, jota kuljin, elävöittyi samalla tavalla kuin pellon sarka. Erään Lähdekorven mäen muistan vieläkin tarkasti. Jyrkän notkon poukamassa oli lähde, jossa kerran sattui olemaan saukko, näin sen mustan, sileän pään ja terävät silmät. Pitkä ruumis molskahti vedessä ja sitten oli kaikki hiljaa. Pitkään aikaan en uskaltanut liikahtaakaan ja mielikuvitukseni teki siitä satuolennon. Enhän milloinkaan ollut kuullut todellisuudessa sellaisesta otuksesta. Aina kun sitten kuljin lähteen sivutse en uskaltanut kääntyä siihen selin, kuka tiesi, mikä sieltä saattoi hyökätä.
Todellisuus ja kuvittelu ovat aina minua vanginneet. En voi milloinkaan lakata niitä toisiinsa sekottamasta. Ne seuraavat minua keräten tieni oheen pelottavia voimia, joille en voi selkääni kääntää. Ei auta muu kuin kääntyä päin, selvitellä ja eritellä, taruilla ja kertoa.
Julkisuuteen astuminen ei ole kuitenkaan alunpitäen lähtenyt minun puoleltani vapaaehtoisesti. En ole koskaan ajatellut tulla "kirjailijaksi".
Jouduttuani Tampereelle tulin suureen elämän myllyyn. Olin siellä yhteen aikaan viidessä yhdistyksessä joko sihteerinä, puheenjohtajana tai muuna toimijäsenenä, oikein "populaari" henkilö, kuten sanotaan. Jouduin väkisinkin paljon tekemisiin ihmisten kanssa ja tulin kurkistaneeksi yhteiskunnan soppiin ja salonkeihin, verranneeksi ja niin, kaikki tuo vaikutti minuun kuin lapsena Lähdekorven saukko. Jouduin ensin kauhuihini enkä sitten enää voinut kääntää näkemälleni selkääni. Tutkistelut syistä, mahdollisuuksista kiertyivät eteeni, veivät rauhani päivillä, uneni öillä. Luulin olevani sairas ja hermostunut. Olin kuitenkin nuori, ja kaikenlainen sairaus oli minulle aivan tuntematonta. En siis takertunut siihen, sillä voittamaton työinto pakotti yhä uusiin ponnistuksiin selvittää elämän arvotusta. Silloin antauduin kirjoittamaan itselleni, ensin salaa illoin, sitten yhä kiihkeämmin työkseni. Sepitin kertomuksia, sillä ihmiset ja luonteet elävöittyivät mielessäni kirkkaina.
Toimittaja Viljakainen sai kerran käsiinsä sellaisen tarinan ja alkoi kysellä. Hän puhui lehdestään, ja eihän siinä sitten muu auttanut kuin julkaisu. Ja niin ne ovat sittemmin tulleet minunkin kuvitteluni ja näkemykseni maailmalle.