Eräänä kauniina päivänä vai lieneekö tuo päivä ollut ruma, en sitä niin tarkoin muista tuli Kiljander rouvineen luokseni visiitille. Minäkös tuosta sielussani ylpeilin, sillä tunnettua oli, ettei Kiljander juuri rakastanut naisseuraa, vaan että hän sitä päinvastoin vältti niin paljon kuin mahdollista.
No niin. Minä tietysti riennän etehiseen vastaan. Tervehdittiin, mentiin saliin, istuttiin. Ja heti paikalla kääntyi puhe teatteriin, joka vähää sitä ennen oli lähtenyt Jyväskylästä pois.
Minä valittamaan, että miksi syntyi Suomalainen teatteri niin myöhään, miksei ennemmin, minun nuorna ollessani. Sillä nyt vasta olin oppinut ymmärtämään, että olinkin luotu näyttelijäksi enkä pedagoogin rouvaksi Jyväskylään. Ja nyt se oli liian myöhäistä.
Kyllä se on liian myöhäistä, myhähti Kiljander. Mutta minä tiedän toisen neuvon: rupea kirjoittaman näytelmiä!
Tosiaankin! Se ei ollut minusta hullumpi tuuma. Katselin häntä ensin vähän aikaa vakavasti. Mutta se ei ollut pilantekoa, hän näytti olevan vallan toimessaan.
Kirjoitetaan yhdessä, minä ehdottelin.
Kirjoitetaan vaan. Mikä otetaan aineeksi?
Kansannäytelmä tekaistaan viidessä näytöksessä.
Ohoh, ohoh? Eikö yksinäytöksinen riittäisi näin ensi aluksi?
Ei, kansannäytelmä siitä pitää nila viidessä näytöksessä.
Kirjoitetaan ennemmin komediia ja otetaan aihe keskisäädystä pikku kaupungissa.
Komediia! Sekö olisi nyt tyydyttänyt minua, jonka aivoissa pyöri niin mieltäliikuttavat näytelmät kuin Marianne ja Sirkka.
Ei, kyllä minä tahtoisin ennemmin kansannäytelmää.
Mutta Kiljander ei luopunut omasta tahdostaan hänkään. Ja kun näin kohta syntyi erimielisyyttä välillämme, päätimme kuin päätimmekin vihdoin kirjoittaa kumpikin erikseen. Mutta me lukisimme toisillemme kirjoituksiamme sen mukaan kuin valmista saisimme.
Minä tietysti suurella mielenkiihkolla heti työhön ja niin pantiin Murtovarkaus alulle. Olin äärettömässä jännityksessä: jokohan että minä todellakin pystyisin näytelmiä kirjoittamaan?
Se sujui. Se sujui kuin itsestään. Oli kuin minulle joku vieras voima olisi kirjoitusta sepittänyt, enkä minä itse. Ja kuinka minä olin onnellinen! Jokainen repliikki, joka tuli paperille, herätti minussa riemua. Että minä osasin, osasin todella kirjoittaa, kuka sitä olisi uskonut! Ainoa suruni oli, etten tuota ennen ollut keksinyt. Kuinka paljon olinkaan jo menettänyt aikaa hukkaan.
Muillekin täytyi minun antaa osaa ilostani. Luin kirjoitustani Elias Erkolle, joka silloin asui luonamme, oli viidentoista vanha ja viidennellä luokalla lyseossa. Hän arvosteli ja pani minut kirjoittamaan monta kohtaa uudelleen. Palvelijoilleni myöskin luin, Riikalle ja Iidalle, ja heidän mielestään se oli ihmeen hyvää. Hoppulaisen sanansutkaukset ja lauseparret heitä erittäinkin miellytti ja kilvan he koettelivat muistella ja antaa minulle yhä runsaammalta semmoisia. Ja kuinka he sitten olivat mielissään, kun niitä heidänkin varastostaan pantiin paperille. Sillä tavoin näytelmästäni tuli aivan kuin koko perheen yhteinen työ. Mieheni vain myhähteli ja sanoi: kylläpä olette lapsellisia.
Kiljanderille kävin uskollisesti lukemassa kirjoitustani sen mukaa kuin se edistyi.
"Ja, ja det är intit så illa det där. Fortsätt bara", hänellä oli tapana sanoa.
"Inte så illa!" Se mielestäni oli jotenkin niukasti sanottu, sillä minä puolestani olin pyhästi vakuutettu siitä, että minun näytelmäni oli parasta, mitä milloinkaan maailmassa oli kirjoitettu.
Tuo ei kelpaa, hän taas välistä sanoi, se on kuin novellia, kirjoita se uudelleen.
Ja silloin minä sen kirjoitin uudelleen siksi, että hän sen hyväksyi.
Sillä hän se kumminkin oli minun paras auktoriteettini.
Mutta kuinka kävi Kiljanderin oman näytelmän? Hän ei antanut minulle siitä mitään selkoa, myhähteli vaan, kun sitä utelin, ja käski odottamaan. Eihän keskinäisessä suostumuksessamme ollut mitään määräystä tehty ajasta, hän sanoi.
Ei ollutkaan, se kyllä oli totta. Mutta olisi hän jo voinut alkaa yhtäkaikki. Vai rupesiko häntä jänistämään?
Mitäs siitä, rupesi tai ei, minä vaan jatkoin näytelmääni loppumattomalla rohkeudella ja itseluottamuksella.
Mutta samoihin aikoihin alkoi kova huoli kiduttaa mieltäni. Mieheni terveys heikkoni, hänen voimansa riutuivat päivä päivältä, en voinut sitä enää salata itseltäni. Lääkärit eivät tienneet muuta neuvoa, ehkä se vaan on yleistä heikkoutta, he sanoivat, kun päästäisiin kesään, niin koetettaisiin, mitä kylvyt vaikuttaisivat.
Odotin kesää, pelon ja toivon vaiheilla. Hän ei itse niin paljon huomannut heikontumistaan, sanoi sitä vain turhaksi luulotteluksi, melkeinpä hän tuskastui alinomaiseen vaarinottamiseeni ja hoiteluuni. Mutta minulla oli vaan liiankin selvää, kuinka huolestuttava hänen tilansa oli. En uskaltanut ajatella niitä mahdollisuuksia, jotka nyt tunkeutumalla tunkeutuivat eteeni.
Olisihan se ollut liian kamalata. Minun kuusi pientä lastani
Kesä tuli. Terveyttä se ei tuonut eikä voimain palautumista. Päinvastoin!
Heinäkuun 13 päivänä se kamalista kamalin tapahtui. Isku oli musertava. En tiennyt näille ilmoille paljon mitään, näin vaan, ikäänkuin unessa, että lapseni olivat mustissa vaatteissa ja suruharsoissa, minä itse samoin.
Mutta tosielämän tarpeet kiskaisivat minut jälleen järkiini. Tulihan minun päättää, miten asettaisin tulevan elämäni, miten hankkisin toimeentulon perheelleni.
Pidät seminaarilaisia ruuassa, se kait lienee paras keino, neuvoivat muutamat ystävistäni Jyväskylässä.
Hyvänen aika! Minä kun vain pakosta olin laittanut ruokaa tähän saakka, sekö nyt sitten elinkeinokseen? Ja kannattaisiko se? Turvaisiko se niin suuren perheen toimeentuloa kuin minulla oli?
Ei, antaannu ennemmin tykkänään kirjallisiin töihin, sanoivat toiset. Onhan sinulla hyvä kynä.
Minä näet olin suomennellut ja kirjoitellut vähin sanomalehtiin. Mutta kokemukseni sen työn rahallisista ansioista eivät suinkaan olleet houkuttelevinta laatua? Ei niillä tuloilla leivässä pysyttäisi, siitä olin varma. Sitä paitsi olivat nyt sekä ruumiilliset että henkiset ominaisuuteni niin huonot, etten saattanut yrittääkään niin rasittavaa tointa.
Mutta mitäs sitten? Päässäni pyöri ajatus, joka aina lopullisesti pääsi muista voitolle. Isäni oli ennen ollut kauppiaana Kuopiossa, äitini vielä nytkin siellä hoiti pientä kauppaliikettä mitä jos minäkin koettaisin sitä keinoa?
Ystäväni Jyväskylässä pitivät sitä hulluutena.
Sinulla ei ensinkään ole kauppias-luontoa, he sanoivat. Teet ennen pitkää konkurssin ja menetät senkin omaisuuden, mikä sinulla on.
Saattoi niinkin käydä, mutta saattoi käydä toisinkin. Ei sitä tiennyt ennenkuin oli kokenut. Parempaa neuvoa en keksinyt, pidin siis kiinni tuumastani ja aloin järjestää asioitani sen mukaan.
Näissä tosielämän huolissa oli mennyt noin kolme kuukautta, jona aikana näytelmäni oli saanut levätä aivan rauhassa laatikon pohjalla, sivumennen sitä ajatukseni vaan joskus hipaisi, mutta aikaa ei ollut eikä halua sitä esille ottamaan. Nyt kun olin tullut varmaan päätökseen siitä, millä keinolla tulevaisuudessa koettaisin joukkoani eteenpäin viedä, sain valmistavien puuhieni ohella taas sen verran lomaa ja mielenvirkeyttä, että voin näytelmääni ensiksikin lopettaa, sitten parannella ja kirjoittaa uudelleen kokonaan. Marraskuun lopulla se oli sitä myöten valmiina ja lähetettiin Helsinkiin, tohtori Bergbomille.
Suurella jännityksellä sitten odotimme, varsinkin Kiljander ja minä, hänen ratkaisuaan. Ehkäpä olisin minä puolestani odottanut sitä vieläkin suuremmalla kiihkolla, ellei olisi ollut niin paljon muita murheita. Nuorimman lapseni syntymisaika läheni, ja kun elämä niin hiljan kovilla kourilla oli minua ruhjonnut tässä arimmassa tilassa ollessani, en mitenkään voinut toivoa onnellisesti pääseväni tuon kriisin läpi. Enkähän muuten niin olisi välittänyt, mutta kovin suretti minua lapsiraukat, jotka jäisivät aivan turvattomiksi maailmaan.