Siinäkin ilmenee sama nykyiselle romaanikäsitteelle vielä liian yksipuolinen kohdistuminen tunne-elämään tai oikeastaan yhteen tunteeseen, ja tässä suhteessa se on maailmankirjallisuuden ensimäinen teos jossa todella syvennytään kaikista kaavautuneista rajoituksista vapautuneella taiteella vakuuttavasti erittelemään kiihkeätä rakkautta kaikkivoipana intohimon lieskana, joka joutuu toivottomaan ristiriitaan siveellisten periaatteiden ja porvarillisten kunniallisuuskäsitysten kanssa, samalla kun naisen arvoituksellinen olemus on toimintajuonen pontimia. Yhä lähempänä meidän romaanikäsitettämme ovat jokseenkin samanaikuiset Marivauxin teokset "Mariannen elämä" ja "Talonpoikaisnousukas". Näiden ilmeinen porvarillinen henki nykyaikainen ajatussuunta nimenomaan kääntyy yleensä kevytmielistä hienostoa vastaan. On olemassa muuta arvossapidettävää ja parempaakin kuin usein vain mahtipontisuudella esitetty sankariurhous ja salonkisievistelynä ilmenevä komea maailmansivistys; porvarillisen piirin vakavat periaatteet, sen rehellisyys, siveät kotiolot, sydämellinen tunteellisuus, luonnollinen esiintyminen, velvollisuudentuntoinen uurastus elämänosansa täyttämisessä ansaitsevat todenmukaista kuvailua kirjallisuudessa mieluumminkin kuin hienosto-elämän korkealentoista haave-ihanteellisuutta, ja paremmin kuin "suuren yleisön" heikkoudet ja muut koomilliset puolet antavat aihetta veijariromaanin satiireille. Kaunokirjalliselta kannalta emme silti tämänkään ranskalaisen kertojan tuotteissa havaitse varsinaisen romaanin monipuolista kuvailumuotoa ja arkielämän tarkkapiirteisyyttä, mutta etenkin "Mariannen" aiheesta tekisi mieli päätellä, että Richardson on jotenkuten välillisesti saanut siitä vaikutusta. Marivaux taasen, kuten muutkin hänen suuntansa silloiset ranskalaiset edustajat, nojautui Englannissa Anne-kuningattaren aikana tapahtuneeseen porvarillisuuden henkiseen nousuun, joka oli siellä kirjallisena virtauksena erikoisimmin ilmennyt "The Spectator"-aikakauslehden luonnekuvauksissa.
Viimeksimainittu kirjallisen sepittelyn laji viimein vie meidät suoranaisesti Richardsoniin.
* * * * *Kreikkalaisen kulttuurin jälkikaudelta antoivat Theophrastuksen "Luonnekuvat" sysäyksen sille yksilöiden luonteiden tutkistelulle ja määrittelylle, joka 17. vuosisadalla loi eritoten Ranskassa ja Englannissa kaksikin kirjallisen tuotannon haaraa. Toinen näistä perustui myöskin antiikkiin elämäkerta-kirjallisuuteen (Platarkhokseen, Cornelius Nepokseen) ja tahtoi osaltaan tyydyttää vähemmin haaveelliseksi muuttuneen ajanhengen vaatimusta, tämän kaivatessa todenteolla eläneiden miesten ja naisten tunteiden sekä sisäisten ajatusten ja aistimusten erittelyä; siten syntyi nykyinen biografinen ja autobiografinen eli muistelmakirjallisuus, joka pääasiallisesti on tuottanut romaanille vain aiheita, etenkin historialliselle romaanille. Mutta suoranaisemmin vaikutti romaanityypin muodostumiseen se luonnekuvailu, jota alettiin omistaa erityisille ihmisyksilöiden perikuville tai vallitseville inhimillisille ominaisuuksille; se tutkistelu oli viimeksi saavuttanut suurinta sattuvaisuutta ranskalaisen La Bruyèren "Luonteita"-teoksessa v. 1688, kunnes tämän esikuvan perusteella päästiin jo aivan lähelle nykyaikaista romaania Englannissa.
Täällä oli saman vuosisadan kuluessa tullut suureen suosioon tuo oman ajan ihmistyyppien esittäminen lyhyissä kuvailevissa kyhäyksissä, joissa tupakankaupustelijan tai aatelisperheen pöydänkattajan olemusta esitettiin realismiin kehittyvältä kannalta, tosihuomioiden perusteella; La Bruyèren vaikutuksesta muodostui Englannissa erikoinen uusi kerronnan laji, jossakin määrin yhtenäisiä pakinasarjoja; näissä Daniel Defoen peräti tuotteliaan sanomalehtimiestemme uranuurtajan , Richard Steelen ja etenkin Joseph Addisonin kehittelemissä kuvaussikermissä esiintyy jatkuvaa suunnittelua, uudestaan samoja henkilöitä, todelliselta vaikuttavaa ja vilkasta vuoropuhelua, arkielämän kirjavien ilmiöiden ja pientenkin piirteiden havaannollistuttamista, syvää tunnetta ja leppoista huumoria, luonnekehitykseen ja luonteen monijakoisuuteen liittyviä ja vauhdikkaasti kerrottuja tapauksia, terveellistä ivaa, luontevan, luonnonmukaisen esitystavan tietoista tapailua, kaiken kaikkiaan varsinkin Coverley-sikermä jo osoittaa meille nykyisen romaanin päämerkityksen: se ei ole entisaikaisen selostuksen ulkokohtaisuutta eikä vallitsevan tunteen selvittelyä, vaan vähitellen kehittyvää kerrontaa, jossa näkymätön ja kaikkitietävä huomioiden tekijä esittelee todellisia eläviä ihmisiä täydessä ympäristövalaistuksessaan.
Romaaneja ei siten vielä syntynyt, eheän toimintajuonen puutteessa, mutta Richardsonia se jo on, joskin kirjanpainaja ja hänen lähimmät seuraajansa palasivat siihen varhaisempaan esitysmuotoon, autobiografiseen kerrontaan, jossa päähenkilö itse esiintyy kokemustensa kuvailijana. Sitä enimmäkseen käytti veijariromaani paremman uskottavuuden saavuttamiseksi; ilmeisine rajoituksineen se toki tämän tarkoituksen täyttääkin. Ja useita perikuvallisia veijariromaaneja sepitettyään Defoe tällä esitystavalla loi uuden kirjallisuudenlajin, yhdistelmäksi edellisestä ja matkakertomuksista: syntyi nykyisten seikkailuromaani laatujen suureksi edelläkävijäksi "Robinson Crusoe". Ainoastaan sitä puuttui: Richardsonin tehtäväksi koitui vuorostaan yhdistää tämä sepittelyn muoto "Spectatorin" pakinasarjoihin.
Defoe sai teoksiinsa aivan eksyttävän todellisuussävyn, tarkoin ottaessaan vaarin kaikista pikkupiirteistä, kertoessaan näennäisesti turhiakin sivuseikkoja, joihin päähenkilö muka eksyy "omakohtaisissa muistelmissaan", mutta joiden pelkkä mainitseminen kuitenkin herättää lukijan luottamuksen. Ilman Defoeta me tuskin näkisimme "Pamelassa" niin huolellisesti kerrattavan kirjetukkujen sisältöä vartavasten isälle ja äidille, niiden jo ollessa lukijalle tunnettuja, mutta aiotuilta vastaanottajiltaan hukkaan joutumassa, tai selitettävän, miten erinäisiä vieraiden kirjeiden jäljennöksiä on saatu liitetyksi mukaan. Monet nykypäivienkin kertojat tekevät tässä kohden huomaamattomuuden virheitä, joita suurten kirje- ja päiväkirjeromaanien sepittäjä visusti varoi. Defoen niinikään tunnemme Pamelan irtaimen luetteloimisista ja kaikesta muusta runsaasta arkisuudesta, joka kyllä vaikuttaa lukijaan nyt painolastilta, mutta samalla alinomaa vetää hänet uskomuksen myötätuntoiseen valtaan. Ja erityisesti on Richardson suoriutunut hyvin siitä vastaväitteestä, jonka tällainen kirjeromaani muuten helposti herättää: vähin erin hän yhä vakuuttavammin valaisee lukijalle, miten Pamela johtuu näin tuotteliaaseen ja perusteelliseen kynäilyyn.
Defoen kuviteltu matkakertomus esittää tavallisen sielunelämän toimintaa oudoissa ja ihmeellisissä olosuhteissa; Richardson loi sellaisen kertomislajin, joka esittää tavallista sielunelämää tavallisissa oloissa. Siihen asti ei oltu milloinkaan ajateltu, että halpasäätyisen ja vähäpätöisen ihmiselämän jokapäiväisen aineksen epälukuisista pikkuseikoista voitaisiin ikäänkuin mikroskoopilla tutkien saada ilmi omituisia ja uusia, syvää harrastusta herättäviä näkyjä. "Spectatorin" luonnetutkimukset olivat pääasiallisesti kohdistaneet huomion erikoislaatuisiin ilmiöihin ja oikullisuuksiin, Richardson lisäsi luonnekuvailuun mitä yksityispiirteisimmän tähystelyn, joka tarkkaili ja merkitsi muistiin itsetiedottomiakin henkisiä ja tunne-elähdyksiä, ja vasta hänestä alkaen esittää kaunokirjallisuus unohtumattomia eläviä henkilöitä, jotka tunnemme tuttaviksemme.