8. KIRJE
RAKAS PAMELA,
En voi muuta kuin uudistaa varoitteluni herrasi ystävällisyydestä ja hänen vapaapuheisuudestaan sukkien suhteen. Kuitenkin on mahdollista, että asiassa ei ole mitään, ja näin toivon ilmenevän. Mutta kun ajattelen, että siinä saattaa olla ja että jos olisi, siitä ei ole uhattuna sen vähempää kuin lapseni iäinen onni tässä maailmassa ja tulevaisessa, niin se riittää tekemään mielen pelokkaaksi sinun tähtesi. Varustaudu, rakas lapseni, pahimpaan, ja päätä menettää pikemmin henkesi kuin hyveellisyytesi. Vaikkakin epäilykset, joita olen sinussa herättänyt, vähentävät mielihyvää, jota muutoin olisit herrasi suosiollisuudesta saanut, niin mitä kuitenkaan merkitsevät hyvän omantunnon rinnalla ilahdukset, joita muutamat hienot vaatekappaleet tuottavat?
Perin anteliaasti hän sinulle osoittaa hyväntahtoisuuttansa, mutta sitä enemmän tämä aiheuttaa aavistelua; ja kun sanot hänen näyttäneen niin herttaiselta ja enkelimäiseltä, niin pahemminpa pelkään noiden lahjojen vaikuttavan sinuun liiaksi! Sillä vaikka sinulla onkin järkevyyttä ja ymmärtäväisyyttä yli ikävuosiesi, niin vapisen kuitenkin ajatellessani, millainen surullinen uskallus on vasta viisitoista täyttäneen köyhän neitosen asettua tämän maailman kiusauksia ja salakavalaa herrasmiestä vastaan jos hän sellaiseksi osoittautuisi , jolla on niin paljon mahtia pakoitteluun ja jonkunlainen käskyvalta isäntänäsi.
Lasken sydämellesi, rakas lapseni, meidän siunaustemme nimessä, niin köyhiä kuin olemmekin, että pysyt varuillasi: siitä ei voi olla mitään vahinkoa. Ja koska rouva Jervis on niin hyvä säätyläisnainen ja sinulle niin ystävällinen, niin tunnen siitä paljon huojennusta, samoin kuin äitisi; ja me toivomme, että sinä et salaa mitään häneltä, vaan noudatat hänen neuvojaan kaikessa. Toivottaen sinulle siis siunausta ja vakuuttaen rukoilevamme sinun puolestasi enemmän kuin omastamme me olemme sinun rakastava isäsi ja äitisi.
Pidä huoli siitä, että ihmisten mairitellessa sinua sieväksi et anna sijaa turhamaisuudelle, sillä sinä et ole tehnyt itseäsi, joten et ansaitse siitä mitään kiittelyä. Ainoastaan hyveellisyys ja sydämen hyvyys luovat todellisen kauneuden. Muista se, Pamela.
9. KIRJE
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Pahoilla mielin ilmoitan teille, että toiveeni armollisen rouva Daversin kamarineidoksi pääsemisestä ovat lopullisesti rauenneet. Hänen armonsa olisi kyllä ottanut minut, mutta herrani ei kuulu suostuneen siihen. Hän oli sanonut, että loordin veljenpoika saattaisi mieltyä minuun ja minä houkuttaa häntä tai joutua hänen houkuteltavakseen, ja koska hänen äitinsä rakasti minua ja uskoi minut hänen huolenpitoonsa, niin hän oli mielestään velvoitettu pitämään minua edelleen taloudessansa ja rouva Jervis olisi minulle äitinä.
Rouva Jervis kertoo hänen armonsa pudistaneen päätänsä ja sanoneen: "Ah, veli!" ja siinä kaikki. Ja kun te olette tehneet minut pelokkaaksi varoituksillanne, niin sydämeni joutuu toisin ajoin ahdistuksen valtaan. Mutta minä en sano vielä mitään teidän muistutuksistanne tai omasta levottomuudestani rouva Jervisille; luottaahan saan häneen, mutta minua pidättää pelko, että hän saattaisi pitää minua havittelevana, turhamaisena ja itseluuloisena, kun saan sellaista päähänikään, tuollaisen aatelismiehen ollessa niin toisella tasolla kuin köyhä palvelustyttö. Mutta rouva Jervis tuntui sentään perustavan jotakin armollisen rouva Daversin päänpudistukseen ja lyhyeen sanelmaan.
Jumala varmaan antaa minulle armonsa, ja niinpä tahdon välttää liikanaista rauhattomuutta, mikäli voin sitä auttaa, sillä toivoakseni ei siihen ole aihetta. Mutta teen teille selvää pienimmästäkin seikasta, mitä sattuu, jotta sieltä voidaan edelleen suoda minulle hyvää neuvontaanne ja sulkea rukouksiinne murheellinen
PAMELA.
10. KIRJE
RAKAS ÄITI,
Te ja isä-hyvä varmaan oudostelette, kun ette ole näin moneen viikkoon saaneet minulta kirjettä; mutta siihen on ollut syynä surkea, hyvin surkea kohtaus. Sillä nyt on toki liiankin selvää, että kaikki teidän varoituksenne olivat täysin oikeutettuja. Voi, rakas äiti! Minä olen onneton, todella onneton! Mutta älkää kuitenkaan säikähtykö, olen kunniallinen Jumala laupeudessaan säilyttäköön minut sellaisena!
Oi, tämä enkelimäinen isäntä, tämä hieno herrasmies, tämä Pamela parkanne armollinen hyväntekijä, jonka piti hoivata minua hyväsydämisen, kuolevan äitinsä rukousta noudattaen, joka oli niin huolissaan puolestani loordi Daversin sukulaisen takia, että hän ei voinut sallia minun muuttaa armollisen rouva Daversin palvelukseen, tämä samainen herrasmies (niin, siksi minun täytyy häntä sanoa, vaikka hän on alentunut sen nimityksen tasolta) on kehdannut esittää vapauksia palkollis-poloiselleen! Hän on nyt näyttäytynyt oikeassa karvassaan, ja minusta ei mikään näytä niin mustalta ja kauhistavalta.
Minä en ole ollut jouten, vaan olin tuon tuostakin piirtänyt paperille, kuinka hän viekkain pikku astein paljasteli häijyjä tarkoituksiaen; mutta joku varasti kirjeeni, ja minä en tiedä mihin se on joutunut. Se oli hyvin pitkä. Pelkään että se, joka oli kyllin halpamainen pahuuteen yhdessä suhteessa, ei tätäkään epinyt. Mutta olkoon se miten tahansa, muuhun ei hän voi sitä käyttää kuin ehkä hävetäkseen omasta puolestaan, minun joutumattani siitä sekaannuksiin: sillä hän näkee vain, että minä olin päättänyt pysyä siveänä ja ylpeilin köyhien vanhempieni kunnollisuudesta.
Kerron teille kaikki ensi tilassa, sillä minua pidetään hyvin tarkoin silmällä ja hän sanoo rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; minusta hän saisi olla paremmassa askartelussa." Ja kuitenkin minä tunnit läpeensä neuloskelen hänen liinavaatteitaan ja perheen hienompia pukutarpeita, ja sitäpaitsi parhaillaan kukitan hänelle liivejä. Mutta voi! sydämeni on melkein murtunut, sillä mitä saanenkaan palkakseni muuta kuin häpeätä ja häväistystä, tai sitten kovia sanoja ja tylyä kohtelua! Selitän teille kaikki kohdakkoin, ja toivon löytäväni pitkän kirjeeni. Tuskainen tyttärenne.
Kenties minä hänettelen häntä liian paljon: mutta on hänen oma vikansa, jos niin teen. Sillä miksi hän hukkasikaan kaiken arvokkuutensa minun silmissäni?
11. KIRJE
RAKAS ÄITI,
No, kirjettäni ei löydy, joten yritän muistella sitä kaikkea ja kerrata niin lyhyeen kuin voin.
Kaikki kävi ylimalkaan varsin hyvin jonkun aikaa viimeisenedellisen kirjeeni jälkeen. Lopuksi havaitsin hiukan syytä epäillä, sillä aina minut nähdessään hän katseli minua sellaiseen tapaan, että se ei tuntunut oikealta. Eräänä päivänä hän tuli luokseni, kun ompelin pikku puutarhan kesämajassa; rouva Jervis oli juuri poistunut, ja minäkin aioin lähteä, mutta hän sanoi: "Ei, älä mene, Pamela; minulla on puhuttavaa sinulle: ja sinä aina pakenet minua lähelle tullessani niinkuin pelkäisit."
Minä olin pahoin hämilläni, kuten saatatte arvata; mutta viimein virkoin: "Ei ole soveliasta teidän halvan palkollisenne jäädä saapuville, herra, teidän asianne sitä vaatimatta, ja toivoakseni minä aina oivallan sijani."
"No", hän sanoi, "minun asiani vaatiikin sitä toisinaan, ja nyt haluan, että jäät kuulemaan, mitä minulla on sinulle sanottavana".