Rinnusta kiinni vetäessään puhui kuski hevosen kaulan alitse isännän korvaan, joka häntä auttoi:
Älkää olko tietääksennekään, mutta minä käännytänkin sen tästä takaisin ei se sitä huomaakaan, sama sille, minne ajetaan, kunhan ajetaan luulee läpi Suomen ajaneensa, kun kotona ollaan, ja antaa hyvät juomarahat, kun näin pian päästiin näkyy jo saaneen tarpeensa Suomen teistä saatte olla huoletta, ettei enää tule takaisin
Mutta ohjiin tarttuessaan ja kuskipukille hypätessään huusi hän meille kuin viran puolesta:
Pois tieltä, kollot! Herra käskee sanoa, että kun hän ensi talvena tulee, kuulette siitä jo edeltäpäin, saatte jo viikkoja ennen luoda tien kahta syitä leveäksi ja itse seistä kahden puolen hatuttomin päin kunniaa tekemässä! Hyvästi, tsuhnat!
Onnea matkalle! huusimme kaikki yhteen ääneen heidän jälkeensä. Käykää vain vastakin talossa! Parhaina vieraina teitä pidämme, kun taidolla tulette ja maassa maan tavalla kuljette!
1899.
NIEMEN ÄIJÄ
Hän oli omituinen ukko ja erosi suuresti vanhan paroonin muista alustalaisista. Hän oli pienikasvuinen, tihrusilmäinen, vähän vääräsääri, juureva, harvapuheinen ja hidas eikä yleensä erittäin rakastettava. Paroonin muiden alustalaisten kanssa ei hän koskaan seurustellut eikä nauttinut heidän suosiotaan.
Mutta vanha parooni piti hänestä ja suosi häntä ilmeisesti. Hän oli antanut ukolle asumapaikaksi erään niemen samasta järvestä, jonka rannalla hovin kartanokin oli, ja siitä sanottiin ukkoa Niemen äijäksi.
Siihen hän oli tupasensa rakentanut, ja sekin oli erilaisempi kaikkia muita tupia paroonin aluskunnassa.
Parooni, joka oli harvinaisuuksien keräilijä ja kokeili kaikenlaisilla, soudatti itsensä usein vieraineen ukon niemeen tätäkin »harvinaisuutta» heille näyttääkseen. Kaiken maailman korkeat herrat saivat silloin nähdä, mitä eivät olleet koskaan ennen nähneet. Saivat nähdä sisäänlämpiävän pirtin, joka oli samalla sauna ja riihi ja joka kuitenkin oli niin puhdas ja soma, etteivät osanneet kyllin kiitellä. He tulivat melkein liikutetuiksi ukon luona istuessaan ja hänen tyyntä ja älykästä puhettaan kuunnellessaan ja haikailivat aina lähtiessään sitä, etteivät saaneet sinne iäkseen jäädä ja elää muusta maailmasta erillään tässä yksinkertaisessa majassa. Ukon kaikki kapineet ja työkalut, niinkuin puukupit, astiat, kirveet, mutta erittäinkin tuohesta tehdyt kopsat, virsut ja kontit, jotka kaikki olivat hänen omia tekemiään, olivat heistä aivan erinomaisia. Kaikkia niitä näytteli parooni kehuen, melkein niinkuin olisivat ne olleet hänen tekemiään, ja lisäsi aina ylpeillen, että siinä on ainoa ihminen koko hänen laajalla alueellaan, joka tulee omillaan toimeen, joka ei koskaan mitään pyydä ja jolle ei koskaan ole tarvinnut mitään apua antaa. Ja hän rakasti sen johdosta päätellä ja selitellä, että kun joku alunpitäen on saanut oikein luottaa omaan itseensä ja kun hänelle yhä edelleenkin oikeus ja tilaisuus siihen annetaanniinkuin hän on tälle äijälle antanuton semmoisesta tilanhaltijalle paljon suurempi hyöty kuin kymmenestä muusta, jotka kyllä ehkä suuremman veron maksavat, mutta joita täytyy vähän väliä tilan puolesta auttaa ja holhota. Se oli paroonin mieliohjelma tämä, jota hän oli koettanut toteuttaa muidenkin suhteen, vaikkei menestys vielä ollut toiveita vastannut, ne kun kaikki muut, paitsi tämä ainoa äijä, olivat tottuneet kaikissa puutteissaan häneen ja aina vain häneen turvaamaan. Sentähden sanoi hän tämän yhden vanhan ukon tuottavan itselleen suurempaa iloa kuin kaikki muut sadat alustalaiset yhteensä.
Lähtiessään ukon luota näytteli parooni vielä vierailleen ukon »vaakunaakin». Se oli karhun kuva, joka oli puuhun leikattuna naulattu oven päälle ja joka seisoi kahdella jalalla viiritangonkin päässä tuvan katolla.
Hän kuvittelee olevansa hiukan niinkuin aatelia vaakuna aivan niinkuin minulla itsellänikin porttini päällä en ole tahtonut sitä viatonta iloa häneltä kieltää, varsinkin kun ukolla on tavallaan oikeus karhun kuvan käyttämiseen tämän tupansa katolla. Tällä samalla sijalla, missä pirtti on, oli ennenmuinoin karhun pesä. Hän tappoi karhun ja pyysi itse saada tehdä havumajan siihen, kunnes saisi tupansa valmiiksi. Sen jälkeen eivät ole kontiot hovin karjaa repineet, ja palkinnoksi siitä annoin minä hänelle tämän niemen, joka ennen oli ollut osa metsästyspuistoani ja johon en sen vuoksi ole torppareita ottanut. Pientä riistaveroa vastaaneikä niin aivan pientäkään, sillä ukko pitää melkein läpi vuoden meidät linnussa ja kalassaon hänellä oikeus täällä kaskia hakata, mutta kukaan muu ei saa täältä puutakaan kaataa. Toiset aluskuntalaiset siitä nurisevat ja ovat suutuksissaan varsinkin siitä, etteivät saa tällä niemellä kalastaa eivätkä metsästää. Tässä on mainio kalavesi ja hyvä teerimetsä talvella. Joskus koettavat he ukolta salaa täällä pyydystellä. Mutta silloin nousee äijä villiin ja tulla köpittää valittamaan. Minä annan aina oikeuden ukolle, sillä minä tahdon, että hänen saamiaan etuja ja oikeuksia pidetään arvossa.
Ja näin puhuttuaan lisäsi vanha parooni vierailleen:
Ja minä toivon, että, jos kuolen ennen kuin ukko, poikani pitää tahtoani pyhänä ja antaa ukon elää koskemattomassa pesässä kuolinpäiväänsä saakka.
* * * * *Vanha parooni kuoli ennenkuin Niemen äijä, ja nuori parooni peri esi-isäinsä hovin kaikkine maineen ja alustalaisineen. Äijä suri vilpittömästi hyvää isäntäänsä ja muisteli kaihoisin mielin hänen hyvyyttään.
Nuorta paroonia ei hän ollut nähnyt kuin lapsena, sillä mieheksi tultuaan oli tämä enimmän aikansa asunut ulkomailla, vaikka kyllä oli kuullut lempeäluontoiseksi mieheksi häntäkin mainittavan. Oli hovin huvivenhe joskus ohitse soutanut, mutta ei vielä milloinkaan maihin laskenut.
Sentähden ilostui ukko suuresti, kun eräänä kesäpäivänä muutamia vuosia vanhan paroonin kuoleman jälkeen näki tutun venheen lähtevän liikkeelle hovin rannasta toiselta puolen järven ja soutavan suoraan nientä kohti.
Arvaten nyt nuoren paroonin sieltä vihdoinkin tulevan isänsä vanhaa ystävää tervehtimään, riensi hän niemen nenään vastuuseen ja asettui seisomaan kivelle, jossa ennen aina oli vanhan parooninkin venhettä vastaan ottanut ja sen kokan kivien lomitse rantaan ohjannut.
Mutta ne eivät laskeneetkaan siinä kohden maihin, eivät näkyneet häntä huomaavankaan, kulkivat vain hoilaten ja nauraen ohi ja astuivat vasta niemen kainalossa lahden pohjassa maihin. Niitä oli puolikymmentä nuorta herraa venheessä. Yksi istui keskellä venhettä muita ylempänä, muut tuhdoilla alempana. Perässä olija oli sotaherraksi puettu, soutamassa oli kartanon isäntärenki ja kokassa seisoi kolme isoa koiraa, ahneesti maihin vainuten.
Koirat hyppäsivät ensiksi maihin, niin että vesi jaloissa roiskui. Sitten soutaja ja herrat. Niillä oli kaikilla pyssyt ja ne olivat nähtävästi tulleet metsästämään. Miettiessään, mitä hänen olisi tekeminen, mennäkö vastaan vaiko jäädä tupaansa odottamaan, kuuli ukko ulahduksen metsästä ja hetken kuluttua tulivat koirat avosuin jänistä edellään ajaen. Jänis turvautui tuvan suojaan ja siinä nitistivät koirat seinää vasten sen hengiltä. Ukko tunsi jäniksen elättijäniksekseen, joka oli jo monta vuotta hänen tupansa ympärillä asustanut. Samassa tulivat herratkin metsästä juosten. Niistä ei ollut yksikään vanhan paroonin näköinen ei se toki vanhan paroonin poika tuolla tavalla taloon tulisikaan mitä lienevätkään muita herroja Ja ukko oli vähän närkästynyt, kun kysyä kivahti: