Laiva on kulkenut järven yli, on käynyt toisella rannalla olevain pienten kaupunkien laitureissa. Olen nähnyt sen, kuullut sen, mutta en ole kuitenkaan nähnyt enkä näe muuta kuin tuon lumihuipuston. Ja vasta kun laiva palaa järven yli ja pysähtyy Clarensin siltaan hotellini luo, herään taas todellisuuteen.
Todellisuus on usein ikävä, kun siihen joutuu mieluisten haaveittensa maailmasta. Mutta mikä siinä lienee, että kaikki, mitä nyt näen, tuntuu kahta hauskemmalta kuin äsken. Päivällispöydässä istuvat ihmiset, kaikkein yksitoikkoisimmat ja tavallisimmat kasvot, pintapuoliset pöytäpuheet, niissä kaikissa on jotakin erikoista, niihin on kuin jokin salainen iloisuus ja hilpeys kätkettynä. Tietysti se on vain oman mielentilani luomaa, syynä siihen on se, että katsellessani ja kuunnellessani noita minulle välinpitämättömiä ihmisiä ja asioita, minä vain ajattelen sitä näkyä, jonka olen nähnyt. Mutta voi myöskin olla, että nuo kaikki ihmiset ovat tietäen tai tietämättään saaneet vaikutusta samasta mistä minä ja että heidän silmänpohjassaan on kuva alppijärvestä ja lumihuipuista sitä kirkastamassa silloinkin, kun mieli on muualla.
Ja toden totta!kun nousemme pöydästä ja vieraista yksi toisensa perästä astuu ulos verannalle, niin ei ole ainoatakaan, joka ei kynnyksen yli tultuaan vaistomaisesti loisi silmiään ylös vuorille ja sitä näkyä, mikä sieltä aukeaa eteen, äänettömällä tervehdyksellä omistaisi. Ja ääneenkin, hiljaiseen huudahdukseenkin puhkeaa ihastus joltakulta:
Katsokaa, kuinka ne hehkuu!
Se on heille jokapäiväinen näky, he ovat sanoneet ja kuulleet sen usein, kenties joka ilta, mutta silti se ei voi jäädä sanomatta. Minä näen tuon ensi kerran. Vuoret hehkuvat nyt, paistavat vaalean punertavilta laskeutuvan auringon loisteessa. Lumet siellä ovat nyt menettäneet ominaisen valkeutensa ja kokonaan antautuneet sammuvan auringon viimeisen tulentuikkeen tulkitsijoiksi. Kun valon tuoja on mailleen mennyt, ojentaa alpin huippu vielä kerran kaulaansa katsoakseen sen jälkeen, sen muistoa säilyttääkseen ja antaakseen siitä osan meille, jotka täällä alhaalla pimeässä istumme.
Istun kauan, monet tunnit, lämpimässä yössä vielä sittenkin, kun tuli alppien huipuilla jo on kokonaan sammunut ja yö kattaa kaiken maan. Luulee ne yhä vielä näkevänsä odottaen, että ehkä pilvi on ne sattumalta peittänyt tai että nouseva kuu niitä käy valaisemaan.
Mutta vaikka eivät enää tänään tulekaan esiin, niin tulevathan huomenna, jolloin sama näytelmä alkaa uudelleen. Ja lapsellinen, kiitollinen ilo täyttää mielen, ettei vielä huomenna tarvitse lähteä, vaan että saa vielä viipyä päivän tai pari täällä ihannemaassa, jossa on niin hyvä ja huoleton olla ja jossa luonto pitää kuin parhaana vieraanaan ja näyttää joka päivä juhlivan ystäväinsä iloksi.
VALOKUVA SVEITSISTÄ
Vihreitä köynnöksiä kiemurtelee puutarhasta seiniä pitkin parvekkeen rautaristikkojen ympärille. Köynnöksien alitse näkyy palanen puutarhan hiekoitettua käytävää ja sen ulkomuurin ääressä kasvaa rivi käyriä omenapuita. Omenapuiden latvojen yli sinertää ja vihertää järven vesi.
Se vesi vielä kerran! Tarkastellaan sitä ensin, annetaan sen ilahuttaa silmää, ei luoda katsetta ylös eikä ympäri vielähän ehdimme nautitaan verkalleen ja hätäilemättä, yhdestä ensin ja toisesta sitten vuotakoon kauneuden runsaudensarvi hitaasti yli äyräittensä!
Niin se vesi! Taivaskin saa olla ylpeä siihen kuvastuessaan. Se on kuin sitä varten siinä läikkymässä, sen kuvastimeksi kiilloitettu, niin läpikuultavaksi huuhdottu sentähden, että sininen korkeus voisi kaikkea kauneuttaan sen pinnassa ihailla. Taivas sen siihen kokosikin, valkoisimpana, puhtahimpana lumisateena vuorten huipuille seuloi, aurinko lumen hyytelöksi sulatti, kylmä tähtivyö hyytelön jäätelöksi jäähdytti jäätelö suli taas laaksoihin liukuessaan, muuttui vuorivirraksi, kuohui ja vaahtosi, järveen juoksi ja asettui tähän vuorien väliin loiskumaan. Ja joutsen, joka tuolla tyynellä ulapalla kelluu, on kuin vaahtopallo, sen vuorivirran suvannosta kotoisin; valkoinen tiira, joka ilmassa vaakkuu ja päivän valossa välkkyy, on kuin lumipilven lonka alppien huipuilta irtautunut.
* * * * *Loivana kaarena kiertää järveä sen ranta ja vetää lempeästi puoleensa hellivän silmän.
Kauniin teki reunuksen taivas kauneutensa kuvastimen ympärille. Teki tähän kaupungin, teki tuonnemmaksi toisen, rakensi vaikeita huoneita rivisen, pujotteli ne kuin helmiksi puutarhojen vihreään nauhaan, joka yhdistää talon taloon, kaupungin toiseensa. Kaksinkertainen on helminauha, on kolmin- ja nelinkertainenkin huonerivien kohotessa vuoren rinnettä toistensa takana;monikirjava se on: vaalea, valkoinen, vaalean punainen;monimuotoinen se on: yksityisten asunnoita, hotelleja, kirkkoja ja vanhoja linnoja sekä alhaalla veden partaalla että ylhäällä vuoren rinteellä.
Kirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi keikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla kaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu röyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.
Sulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi muiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat ihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovatmuiston, jonka voit loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.
Sulkeudu silmä, ja avaudu uudelleen ja anna katseesi kohota pois veden pinnasta yli kauniiden kaupunkien ja ikivihantain puutarhainkohota ylös nurmikkorinteitä, joilla karja soinnukkaita kellojaan soittelee ja joiden notkelmissa alppimajat piileksivät, ja ylös synkän totisia kuusipuita kasvavia jyrkänteitäkiipeä kivilouhikoita ja paljaspäitä veitsiviilokallioitaja pysähdy tuonne, missä ikuiset lumihuiput siintävät.
Taivas ja maa siellä toisensa tapaavat, sulavat yhteen ja toisiinsa sointuvat, ainaisessa viileydessä häitään viettäen ja auringon verhotessa heidän päänsä ja hartiansa vaippaan, jonka se kutoo heleimmästä sinihopeastaan ja punaisimmasta purppurastaan ja jonka reunat se puhtaimmalla kullallaan kirjailee.
Herää mielessä epämääräinen halu sinne tullaksesi, niinkuin ennen lasna ollessa ikävöit pilven longalle istumaan. Kuta kauemmin sinne katsot, sitä enemmän unohtuu ympäristö, ja sen ihanuus ja kaiho täyttää rinnan.
Painu mieleeni _valo_kuva korkeuksien maasta. Mahtanen aina sinne ikävöidä, enkä koskaan sinne ikävöimästä lakata.
YLÖS ALPEILLE
Vastustamattomalla voimalla vetivät puoleensa alppien lumihuiput.
Miltähän mahtaisi tuo maailma läheltä näyttää, voittaisikohan se vai kadottaisi? ajattelin. Kun olisi aikaa enemmän, voisihan sinne yrittää! Kiipeisin niin kauas kuin pääsisin rinteitä myöten, metsäin läpi, kapuaisin kallioita ja paarustaisin loput lumessa. Kun ei tullut otetuksi suksia mukaan Suomesta lähtiessä!
Mutta kun näistä mielihaluistani otin puhuakseni, sain kuulla, etten lumirajalle tullakseni tarvitsisi käyttää en jalkojani, en suksia enkä isosti aikaakaan. Sinne pääseerautatietä!
Oikeastaan minun kai olisi pitänyt ihastua siitä uutisesta, mutta kuinka olikaan, otin minä tiedon vastaan jotenkin välinpitämättömästi. Aippien lumirajalle nouseminen oli minusta aina ollut kuin vertauskuva pyrkimisestä ihanteita kohti, jossa pyrkimisessä emme voi luottaa muuhun kuin omiin voimiimme. Kiivetessä jyrkkiä rinteitä, kulkiessa kaitaisia vuoripolkuja, joiden kahden puolen pyörryttävät kuilut uhkaavat kuolemalla, täytyy tietää, mihin jalkansa asettaa, ei saa horjahtaa, ei kupeelleen katsahtaa, ei taakseen silmätä ainoa apu, mikä on tarjona heikkouden hetkinä, on jonkun kokeneen kuljettajan ojennettu käsi ja hänen varoittava tai kehoittava huutonsa. Se on kuin kristityn vaellusta kaitaista tietä