Koko yön kestää tätä nousua. Ja kuta ylemmä tullaan, sitä korkeammiksi ja paksummiksi kasvavat vuoret, sitä likemmin ne liittyvät toisiinsa ja sitä ahtaammiksi käyvät laaksot, muuttuen lopulta vain halkeamiksi. Lumikinokset kasvavat samassa määrässä. Paikoitellen näyttää siltä kuin mentäisiin alasvyöryneiden kinosten läpi. Muutamia päiviä sitten oli kaikki kulku keskeytynyt, kun rinnettä alas syösseet lumivuoret sulkivat väylän ahtailla solateillä.
Aamu alkaa koittaa. Yö on kulunut pikemmin kuin sitä ehti ajatellakaan.
Päivän valjetessa pysähtyy kulkue pienelle asemalle, joka on korkein paikka tällä välillä ja jota ylemmä ei tarvitse enää pyrkiä. Siellä on hiljaista ja juhlallista. Melkein kaikki junassa olijat nukkuvat. Ainoastaan muutamia rautatievirkamiehiä liikkuu asemasillalla sill'aikaa, kun hienoääninen sähkötiuku yhtä mittaa soi asemahuoneen seinässä.
En malta olla hiipimättä ulos. Taivas on kuulakka, lumi narskahtelee jalkain alla. Ensiksi en erota muuta kuin asemasillan katoksen, jossa on vielä puolipimeä. Kuljen sen päähän ja näen, että on pysähdytty kuin mahdottoman suuren jättiläisuunin pankolle, johon asema on kiinnitetty kuin linnun pesä. Vuorenhuippua ei kuonnu näkymään, mutta sen rinne melkein riippuu pään päällä. Katsahdan toisaalle. Siellä on taas toinen samanlainen vuori, yksi ainoa keskeytymätön lumipatsas, ja takana ja kupeella lukematon joukko samanlaisia. Silmä mittailee niitä puolihämärästä laaksosta aina ylös huippuun, jossa aurinko jo punaisena ruskona ilmaisee tuloaan.
Ne vaikuttavat melkein kuin hirviöt, ne eivät tunnu ainoastaan eläviltä olennoilta, vaan puolijumalilta. Linnoja ja kyliä siellä täällä. Mutta ne ovat niin turvattomia ja pieniä, että vuori ainoastaan säälistä ei pudistane niitä pois.
Juna seisoo kauan. Veturit ajetaan talliinsa saamaan ansaittua lepoa. Sijaan tuodaan toinen, nyt enää vain yksi, sillä tästä alkaa alamäki. Sitä tehtäessä kuluu aikaa jokin puoli tuntia. Sillä välin punettuvat punettumistaan vuorten huiput. Valoa heijastuu laaksoonkin. Aamuhämärässä esiytyy siellä yhä useampia taloja, kyliä ja kaikkein alimmaisena pieni kaupunki, jonka keskestä pistää esiin kirkontorni, kumpuilee savukiemuroita lämpiävien huoneiden piipuista ja kuuluu heikkoa, himmeätä ääntä alkavasta liikkeestä.
»Fertig!» huutaa junan johtaja, toinen puhaltaa jahtitorveen, veturi viheltää ja me lähdemme tästä puoleen laskeutumaan yhtä jyrkkää tietä alas kuin olimme tähän asti nousseet sitä tänne ylös.
1893.
ENSIMMÄINEN VAIKUTELMA ITALIASTA
Lukemattomat ovat ne vaikutelmat, jotka matkustaja saa vähänkään tässä maassa liikkuessaan. Oudoksestaan ovat ne niin voimakkaita ja huumaavia, että kestää päiviä itse kuhunkin seutuun tultua ennenkuin ehtii ne selvittää itselleen. Pitkät ajat tuntuu siltä kuin takaraivossa olisi jonkinlainen kovaksi kivettynyt kudos, jota ei koskaan luule voivansa päästä auki kerimään.
Mutta kaikista vaikutuksista voimakkaimpia oli kuitenkin ensimmäinen, jonka sain silloin, kun tunsin olevani Italiassa.
Olimme lähteneet Itävallan ja Italian rajalta vuoristosta laskeutumaan Lombardian tasankoja kohti. Maisema oli kuitenkin vielä jonkin aikaa sama kuin se oli ollut Itävallan puolellakin. Laaksot olivat lumen peitossa, vuorten rinteillä näytti puroja kuohuvan ja putouksissa vesi keltaisena vaahtona kulkevan, mutta kun niitä tarkemmin katseli, olivatkin ne liikkumattomina ja juoksuunsa jäätyneitä. Turkki päällä siellä liikkuivat ihmiset ja reellä ajettiin rinteitä pitkin luikertelevilla teillä.
Juna kiiti kauheata vauhtia alaspäin. Jarrut vonkuivat vaunun pyörissä niin, että tuntui siltä kuin ne pikemmin olisivat liukuneet kuin pyörineet. Kun olisi ollut edes suora mäki laskettavana. Mutta se mutkitteli nyt alas niinkuin oli äsken mutkitellut ylös, nakkasihe milloin yhdelle puolen laaksoa milloin toiselle, puski milloin tunnelin seinään milloin siitä ulos ja näytti vain vauhtinsa avulla pysyvän kiinni kohtisuorissa kallioissa.
Siinä menossa ei kauan kestänyt ennenkuin lumet hävisivät ja maisema alkoi saada uusia muotoja. Puuhuoneet katosivat ja sijaan tuli kivestä rakennettuja kyliä. Samalla tein sen huomion, että vuorten rinteiltä väheni metsät. Pitkät matkat oli vain kaljua ruskeata kalliota, joka monissa paikoin oli murennut kuin rapakivi. Sitä mukaa tulivat näköpiirin ääriviivat pyöreämmiksi ja pitkulaisemmiksi, joka kaikki ennusti sitä, että oli tulemaisillaan alanko. Rautatien myötämaat eivät myöskään olleet niin törmäisiä kuin ennen. Tie oikeni oikenemistaan ja löysi jokilaaksoja, seurasi niitä ja sen mutkat kävivät pitkäveteisemmiksi.
Uupuneena yön valvomisesta ja alituisesta katselemisesta vetäysin pois ikkunasta ja paneusin pitkälleni nukkuakseni.
Lienenkö siinä nukkunut muutamia tunteja, kun heräsin jaheräsin Italiassa.
Lukemalla entisaikain kirjailijain kertomuksia heidän tulostaan Italiaan olin kuvaillut, että se tapahtuisi vähitellen ja asteittain, että ensin tulisivat ensi tuulahdukset ja sitten toiset, kukin vähän voimakkaampana, kunnes vihdoinkin oltaisiin Italiassa, oikein tietämättä, missä se oli alkanut. Olin jo edeltäpäin siitä nauttinut.
Mutta näinä nopean kulun aikoina saattaa tapahtua, että kun nukkuu yhdessä maassa, niin herää jo toisessa. Enkä tahdo sanoa, että nautinto siitä olisi pienempi.
Kun olen avannut vaunun ikkunan ja nojautunut siitä katselemaan ulos, en tosin ensin näe muuta kuin pienen aseman ja muutamia talonpoikia, jotka seisovat häkkiaitaa vastaan nojaten ja katselevat junaa sillä joutilaan ihmisen katseella, jolla he arvatenkin joka päivä samanlaista junaa katselevat. Aseman takana on laakea kenttä, jonkinlainen harvaan ja säännöllisesti istutettuja puita kasvava pelto, jonka ruskeasta pinnasta pistää esiin mataloita, valkoisia rakennuksia. Siinä ei ole vielä mitään erinomaista.
Mutta missä on lumi ja missä ovat vuoret?
Ennenkuin kuitenkaan ehdin siihen kysymykseen vastata, tunkee eräs toinen vaikutus päälleni ja saa minut vähäksi aikaa kokonaan valtaansa, niin kokonaan, että se melkein herpaisee sielun ja ruumiin ja sulattaa ne kuin yhteen. Ja se on ilma ja sen ilman ihana tuoksu, joka sen tekee. Kukkain tuoksua se ei voi olla, sillä kaikki on ympärillä kulona. Heilimöivän ilman hajua ei myöskään, sillä vilja on jo aikoja sitten korjattu. Eikähän täällä ole myrttipuitakaan, jotka sen tuoksun antaisivat. Mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ne kaikki ja kaikki maailman suloisimmat lemut yhteensä olisivat alkaneet maasta kohota ja ilmaan levitä. Heikosti muistelen sen joskus ennen tunteneeni tyyninä, kuivina kesä-iltoina siellä kotona, kun jostakin kaukana palaneesta suosta tai metsästä tai kaskesta kantautuu niiden ilman autereeseen yhdistynyt lemu. Mutta tämä on hienompaa, puhtaampaa ja niin sanoakseni jalompaa. Se on jotakin vahakynttilän ja suitsutuksen sekaista, sen voisi myöskin ajatella nousevaksi ruusupuista tehdyn rovion sijalta; mutta arvatenkin on se vain itse maan mehua ja noiden hedelmäpuiden hengitystä.
Tekisi mieli sulkea silmät, estää näköaistin sekoittamasta sitä tunnelmaa, johonka ainoastaan hengittämällä voi tulla. Mutta silmä hakee sekin osansa ja löytää sen.
Lumi ja vuoret? Äskenhän olimme niiden keskessä, mihinkä ne nyt ovat joutuneet?
Tuollahan ne ovatkin Pitkin vaunun kuvetta ja rautatierataa pitkin katsellen näkyy ensin tuossa lähellä olevan sillan kaaret ja vähän edempänä toisen. Ne ovat vanhoja harmaita holveja, kuka tietää, kuinka monta sataa vuotta sitten rakennetuita. Niiden alitse siintää muutamia majoja ja jokin tuuhea puu. Ja ylitse siellä ovat vuoret ja lumi.