Kun teiriparvi pyrähti lentoon, heräsi siitä yksi nukkuvista miehistä, pudisti kohmettuneita jäseniään, siivosi lumen tuuheasta parrastaan ja kiiruhti heittämään tervaksia nuotioon, joka leimahti siitä isoon liekkiin ja karkoitti hetkeksi ympäriltään päivän valon, joka oli alkanut tunkea kuusienkin alle.
Hän oli tanakkatekoinen ja samalla kookas mies, puettuna punaisella reunustettuun poronnahkaturkkiin ja poronnahkasaappaihin. Turkin alta näkyi hänen liikkuessaan vaalea, koreilla veroilla päärmetty sarkakauhtana, rinnassa välkkyi suuri hopeasolki ja vyöllä pitkä kirjaeltu tuppi. Hetken aikaa ilmaa tähysteltyään kääntyi hän taas lämmittelemään. Silmät kiiluivat terävästi tulta vasten, mutta oli katse samalla arka ja vilkkuva, niinkuin olisi se aina tottunut ympäristöään varomaan. Mutta yht'äkkiä ilme hänen kasvoissaan muuttui, hän hymähti veitikkamaisesti, tarttui räiskyvään halkoon ja heilauttaen sitä päänsä päällä niin, että kipinät sinkoilivat ympärille kuin vesipisarat myllynrattaassa, huusi hän iloisesti:
Ylös miehet, karvaturvat,
ylös untelot urohot,
nouskaatte makoamasta,
viikon unta ottamasta.
Nukkuvat urahtelivat, oikoivat jäseniään, pyyhkivät huurteisia partojaan ja nousivat vähitellen istumaan.
Hei, hai! haukotteli heistä polvilleen kohoten muudan pitkäjäseninen mies.Mitäpäs ajelet, seppä, eihän ole vielä Päivätärkään päätään nostanut, ja vielähän tuolla Kuuttarenkin silmä kiiluu.Ja silmät soikeina haukotteli hän vielä toisenkin kerran niin, että metsä vastaan kiljahti.
Ylös, Kuisma, pata tulelle, sinun on vuorosi!
Tee, Jouko, minun puolestani, pyyteli hän vieressään istuvaa nuorta miestä, melkein poikaa vielä,minä sinut sitten kymmenkertaisesti palkitsen,ja haukotellen, kädet niskan takana, heittäytyi Kuisma havuiselle vuoteelleen.
Joukon on hankittava pataan pantavaa, virkkoi hänen isänsä, tuo ennen muita makuulta noussut mies.
Jäihän vielä metson puolikas ja kokonainen teiri eilisestä, neuvoi Kuisma.
Ei pyystä kahden jakoa.
Ka, pane sitten se karhun lapa.
Se tarvitaan markkinoilla ja paluumatkalla Tuoll' on, Jouko, puu täynnä teiriä, ota jousesi ja käy pudottamassa muudan. Kuuluivat nousevan harjun selälle koivuun, missä eilen illalla tullessamme istuivat.
Jouko otti jousen päänsä pohjista ja tarkasteli nuolia viinessään, joka oli tehty hienosta läpikuultavasta luusta ja eläimen kuvilla kirjaeltu.
Ne nuolet tappaa, ne ovat sen miehen terästämät ja hiomat, että tappavat, virkkoi Kuisma.
Hullu omia töitään kiittää, sanoi muudan miehistä.
Vaikk' olet, Tiera, itsekin kehunut, mitä olet pajassani teettänyt.
Vähän taitaisi rautasi tehota, jos ei muu tehoisi.
Mikä muu se sitten paremmin tehoisi?
Luetathan itsekin nuolesi Panulla.
Osaisin ne minäkin lukea, mutta kun minulla ei ole niitä mujuja sillä on lemmolla niin mainiot mujut, joihin kastelee sanoisit, Panu, kerran, miten mujusi laitat.
Liian olet vanha tietäjän oppiin, vastasi Panu.
Aina ne muutkin mujuja keittäisi, mutta ei ole sanoin suolaajata, puuttui puheeseen Ilpo, vanha, harmaapartainen, tihrusilmäinen äijä. Sanoissa ja taioissa se on se, joka tehoo.
On se vähän miehen kädessä ja silmässäkin, intti yhä Kuisma.
Miehet katsahtivat Panuun, ikäänkuin odottaen häneltä vastausta.
Silmä teroo taiasta, ja käsivarsi vakaantuu, virkkoi hän ja lisäsi: Ja on siinä vähän muutakin voimaa.
Jota ei joka mies tiedä eikä opi tietämään, jolla ei ole niitä lahjoja, säesti Ilpo ojentavasti.
Jouko oli sillä välin järjestänyt nuolensa, kiinnittänyt jousensa jänteen ja haettuaan suksensa käsiinsä, sujahutti hän sanaakaan sanomatta metsän peittoon.
Toinen toisensa perästä olivat miehet kohoilleet pystyyn ja asettuneet nuotion ääreen mikä mitenkin päin jäseniään lämmittelemään. Ne olivat kaikki tuuheapartaisia, useimmat rotevia miehiä, puettuina samalla tavalla kuin se, joka oli heidät herättänyt ja jota kaikki näkyivät johtajanaan kunnioittavanse vain eroa, että muiden kauhtanat eivät olleet punaisella reunustetut.
Kuisma otti padan kuusen oksasta, ahtoi sen lunta täyteen ja ripusti puuvipuun nuotiotulen päälle.
Joko lienee päivä missä asti tulossa? kysyi joku miehistä.
Ei ole kaukana enää, johan tuolla aholla lumi sinertelee, arveli toinen.
Eiköhän olisi paras heittäytyä suksilleen ja lähteä heti paikalla painaltamaan?
Vielä sinne ehditään, ei ole enää kuin aamurupeaman hiihto, ja vastahan on tänään aattopäivä.
Tulleeko paljon ostajia markkinoille?
Nahkain ostajia luulen tulevan, arveli Panu,niin ainakin vouti päätteli syksyllä tavatessani. Mutta tulipa heitä tai ei, kun ei ole mitä myydä tuoss' ovat koko heimon vuosinahkat.
Onhan niitä siinäkin mutta yhähän vähenee vilja metsistä. Minne lieneekään Tapio karjansa ajanut?
Joka kerta, kun siitä tuli puhe, ja useinhan tuli puhe metsänriistan vähenemisestä, otti vanha Ilpo siihen syytä selittääkseen.
Tietäähän sen, minne se ne ajaa: mennessään vie, kuljettaa edellään näiltä mailta poistuessaan eikä käy kuin välistä vanhoilla sijoillaan, mutta ei ota silloinkaan parasta väkeään kerallaan. Ja syy kyllä tiedetään.
Ja ikäänkuin odottaen Panulta vahvistusta puheelleen, jatkoi hän, tuon tuostakin häntä silmäten:
Syy kyllä tiedetään. Ei lepytellä enää Tapiota, ei uhrata ukon iloksi eikä miellytellä Mielikkiä yhtä ahkerasti kuin ennen ei tehdä taikoja metsään mennessä, ei tärkeitä menoja noudateta, vaan huolettomasti ja varautumatta röyhkeästi metsään mennään ei osaa haltija pelätä, tekee mitä tahtoo, antaa minkä antaa on niitäkin, jotka pyhillä vuorilla pyydystelevät kummako, jos vanhus vihastuu ja muuttaa muille maailmoille asumaan. Siin' on syy viljan vähyyteen vai mitä arvelet, Panu?
Niin on, kuin Ilpo puhuu. Paha on, kun ei omia jumalia palvella, mutta pahempi vielä, kun vieraita suositellaan. Ei tahdo Tapio niistä, jotka muukalaisilta apua anovat. Ristin-Kiesus on tunkenut Tapion metsiin, häntä siellä monet jo avukseen huutavat, mutta jos ei häntä jo ajoissa rajalta käännytetä, niin ei ole kohta jalan neljän hyppivätä, ei pahaista jäniksen poikaa Tapion vainiolla, joka
Miehet kuuntelivat hyväksyvällä hartaudella esimiehensä puhetta, kun Kuisma teki nopean varottavan liikkeen kädellään.
Mitä nyt?
Olehan vaiti ja anna tänne jousi!
Jousi kulki kädestä käteen, Kuisma tarttui siihen jäsentä liikauttamatta ja jännitti sen; kuului heikko helähdys ja jänis, joka korvat pystyssä oli kuukkinut metsästä melkein tulen ääreen, kellähti rääkäisten hangelle.
Suotta tässä Tapiota soimailette, sanoi Kuisma, jänistään jaloista riiputtaen.
Lieneekö nuo enää Tapion jäniksiä, jotka tällä puolen Rajavaaran koikkivat.
Kenenkäs sitten?
Ristin-Kiesuksen parasta karjaa on jänis, ristiturpa, ja toinen harakka, silkkiselkä!nauroi Panu yleisen hilpeyden vallitessa. Nyt sinut hukka perii, kun papin karjaan koskit!
Pataan papin keitto!ja Kuisma valmistautui jo nylkemään jänistä.
Maltahan, mies, huusi Panu, ilkamoinen ilme kasvoissaan.
Mikä hätänä?
Annatko minulle riistasi, niin vien papille uhriksi, että leppyy?
Mutta jos ei lepykään jäniksestä?
Niin ammutaan hänelle sitten harakka.
Et niin vähällä Ristin-Kiesusta lepytä katso, ettei vaadi itseäsi sinua, salojen parasta miestä uhriksensa, niinkuin kerran kuului oman poikansa vaatineen, kun mielensä vihoittivat.