Hiiheijaa! huudahti Panu ja potkaisihe rinnettä menemään muiden seuratessa.
Mutta juuri, kun hän oli parhaaseen vauhtiinsa päässyt, helähti häntä vastaan laaksosta ääni, joka sai hänet vaistomaisesti sauvoillaan kaikin voimin vastaan karustamaan. Se oli kirkonkellon soitto, joka kutsui kansaa markkinamessuun. Mutta ei saanut Panu enää suksiaan seisahtumaan, ja huimaavaa vauhtia kiidättivät ne häntä sankassa lumipilvessä laaksoa kohti. Hän näki suuren kookkaan miehen astuvan tietä myöten, jonka poikki hänen oli mentävä. Se pysähtyi katsomaan, ja sen jäljessä tuleva väkijoukko pysähtyi myöskin. Siksi sai Panu suksensa käännetyksi, ettei päälle ajanut, mutta tien yli päästyä irtautui toinen suksi hänen allaan, ja karkeasti kiroten lensi hän vyötäisiään myöten seisoalleen hankeen.
Älä kiroo! kuuli hän jonkun väkijoukosta huutavan.
Kiroon kirottuanikin, joka tielleni asettuu!
Ei kirosi kirkonmieheen pysty!
Väkijoukko riensi papin jäljessä kirkkoon, kello kirkon tornissa heilui vimmatusti, ja sekava kiukun ja nolon mielen tunne rinnassaan puhdisteli Panu lunta suustaan ja silmistään. Enne oli ilkeä, hän oli kaatunut kaiken kansan nähden, ja hänen miestensä oli useiden käynyt samalla tavalla. Hän nousi taas suksilleen ja laski alas jäälle, jossa markkinapaikka tyhjenemistään tyhjeni kaikkien kirkkoon rientäessä.
III
Kontojärven pappilan huoneet olivat kaksi toisiaan vastapäätä olevaa pirttiä, porstua väliä, jonka pohjassa oli yksi ainoa kamari. Vanhempi ja pienempi tupa oli aikoinaan, ennenkuin vakinainen pappi Kontojärvelle asettui, ollut tänne silloin tällöin suuriksi juhliksi ja markkinapäiviksi saapuneen saarnamiehen asunto, jossa väliajoilla kirkonvartija oleskeli. Nykyisen papin edeltäjän aikana oli tehty toinen tupa, sisäänlämpiäväksi sekin ja vasta nyt uudelleen sisustettu saliksi. Uusi salin sisustus oli siinä, että uuni laitettiin uloslämpiäväksi, lakeinen tukittiin ja nahkan kedestä ja hienoista päreistä tehdyt ikkunat muutettiin lasi-ikkunoiksi. Ne olivat ensimmäiset niillä seuduin, eikä sellaista oltu vielä kirkkoonkaan hankittu. Vasta sen jälkeen, kun pappi sai lasi-ikkunat, laitatti voutikin samanlaiset.
Tuvan takassa palaa kirkas pystyvalkea hienoiksi halkastuista oksattomista koivuhaloista tehty, valaisten suurta huonetta, jonka pienistä ikkunoista samalla tunkee sisään hiukan tammikuun niukkaa päivää. Seiniä sitovat toisiinsa paksut orret, joille on nostettu kaikenlaista tavaraa: pärekoreja, hevoskaluja, reen jalaksia, tankoihin pistettyjä reikäleipiä y.m.s. Peräseinällä on pitkä pöytä, yhdestä hongasta halkaistu, tyvipuoli leveämpi kuin latva. Seiniä pitkin kulkevat pitkät penkit, katketen pöydän päässä, jossa karhun taijan päällä on suuri, korkeaselustiminen, nahkalla päällystetty ja nähtävästi muualta tuotu nojatuoli. Tuolin edessä pöydän tyvellä on paksu raamattu, joitakuita muitakin tanakkakantisia kirjoja ja kirjoitusneuvot; sen takana on kirjahylly ja sen kahden puolen Luteruksen ja Kustaa Waasan muotokuvat kuparipiirroksissa. Ovensuussa on höyläpenkki ja seinällä höyliä, kirveitä, sahoja ja muita työkaluja.
Karsinapuoli pirttiä on muodostettu kuin eri huoneeksi omaa erikoista asujataan varten. Ikkunan alla on pienoinen, kiiltomaalilla maalattu naisen ompelupöytä ja sen molemmin puolen kaksi suorapiistä, vaalealla, raitaisella vaatteella katettua tuolia ja nurkassa samantekoinen sohva, jonka takana kultakehyksinen soikea peili kynttiläjalkoineen. Pöydän ja sohvan välissä on messinkihelainen piironki. Koko karsina on muusta huoneesta erotettu ortta myöten uunin nurkasta peräikkunaan kulkevalla uutimella.
Huoneessa käyskentelee sitä järjestellen nuori nainen. Suuresta matka-arkusta ottaa hän esille kapineen toisensa perästä: uutimia, mattoja, peitteitä, liinoja ja lakanoita, jotka äsken juuri olivat tulleet Turusta markkinamiesten mukana.
Nythän tämä alkaa vähän ihmisasunnolta näyttää, huokaa hän.
Hän on solakka, hienon näköinen ihminen, liikkeet vähän uupuneet ja kasvoissa alakuloinen, vähän tyytymätön ilme. Otettuaan esille suuren kauniin ryijyn levittelee hän sitä käsissään, katsellen, mihin sen asettaisi. Mutta ei sitä näyttänyt voivan oikein mihinkään asettaa. Lattia on musta ja epätasainen, seinät samoin. Kaikki täällä on niin mustaa ja nokeentunutta. Ihmisetkin näyttävät, kuin olisivat kaikki savustettuja. Joka paikassa ammottaa täällä raaka puu ja silittämätön kivi. Tuokin, tuo uunin kylki mutta senhän minä peitänkin tällä ja seiniä varten täytyy keksiä jotakin muuta. Hän mittaa, ja se sopii. Innostuen siitä rupee hän laajentelemaan järjestelysuunnitelmaansa.
Tuohon kun siirrän pöydän ja nuo tuolit ja levitän hirven taljan jalkain alle, niin tulee tästä lämmin, soma nurkka.Kaarina, huutaa hän ovesta, tulehan tänne, mitä teet siellä ulkona?
Terveisiä kirkosta! Lakaisen tullessani lunta täältä porstuasta, kun on taas ajanut kynnyksen tasalle.
Sitäkin on täällä niin, että tahtoo siihen hukkua, jos minne liikahtaa. Se tunkee huoneisiin, sataa sisään piipuista, nietostaa lasit umpeen, sulkee tien kaikkialle. Ja kun ei sitä ole, silloin ei pääse senkään vertaa: soita ja korpia kaikkialla, jotka näyttävät ulottuvan maailman laitaan.
Tulehan auttamaan minua, Kaarina!
Kaarina siunasi sitä ihmettä, että matto ripustetaan uunin kylkeä koristamaan. Mutta paljon oli Kaarinalla ollut muutakin kummastelemista tästä kaukaa tulleesta rouvasta, jonka käytös, vaatteet ja kaikki tuumat olivat niin toisenlaisia kuin kenenkään, joita oli ennen nähnyt.
Kas niin, ja nyt asetamme nämä muut.
He alkoivat purkaa ja tyhjennellä lattialla olevia matkalaatikoita levitellen penkeille, tuoleille ja pöydille kapineita, jotka Kaarinasta olivat toiset toisiaan somempia. Sieltä löytyi posliiniastioita, lasisia kuppeja, hopealusikoita ja vaatteita, kaikki rouvan myötäjäistavarat, koko hänen entisen neitokammionsa sisustus Turusta, jotka hän oli jättänyt sinne, mutta jotka hänen ystäviensä toimesta oli kelin tultua lähetetty tänne hänen synkkää sydänmaan elämäänsä valaisemaan.
Kylläpä te olette rikas! huudahti Kaarina silmät säteillen. Ei saksoillakaan ole niin paljon koreita kaluja kuin teillä. Menettekö markkinoita katsomaan?
En tiedä. Onko tullut paljon väkeä?
Koko aamun niitä on hiihtänyt ja poroilla ajanut. Äsken kun messuun menin, tuli Korpivaaran Panukin miehineen.
Kuka hän on?
Ettekö tiedä, kuka on Korpivaaran tietäjä? Sillä on erilaiset vaatteet kuin muilla se laski juur'ikään suksillaan kirkkoharjun rinteestä ja oli vähällä kaataa pastorin, mutta kaatuikin itse. Jos minkä vielä tekee, kun kirosi pahasti.
Minkä hän tekisi?
Mene tiedä, minkä tekee velho. Pastori sen taitaa teille paremmin selittää kuin minä. Mutta osaa ne tehdä hyvääkin, kun tahtovat. Vouti oli äidille sanonut
Mitä on vouti äidillesi sanonut?
Eihän se paljon mitään paremminhan sen pastori tiennee.
Sano nyt sentään, mitä vouti on sanonut.
Korpivaaran Panu osaa parantaa tauteja, mutta paha vie sen sielun, jonka ruumiin se parantaa.
Voutiko niin sanoi?
Ei, vaan pastoripa.
Tietääkö Kaarina ketään, jonka hän on parantanut?
Ka, voudin emännän paransi toisilla markkinoilla, kuiskasi Kaarina.
Mikä häntä vaivasi?
Heittäjä nakkeli välistä monta kertaa päivässä niin, että oli koko ruumis sinelmillä, eikä se siihen saanut apua parhailta Ruotsin tohtoreiltakaan, kun oli tauti panentatauti niin kun sitten tuli takaisin tänne kuolemaan, niin kutsui vouti Panun, ja kun se vei saunaan ja antoi voiteet ja luki luvut, niin ei sen koommin nakellut.