Minulle tulee mieli mennä sinne alas hänen luokseen, saavuttaa hänet, pyytää, että hän minulle neiti nuori
kantais kaulan helmilöitä, rinnan ristiä rakentais, panis pääty palmikolle, sitois silkillä hiusta.
Mutta minä en liikahdakaan. Hän ehkä
riistäis ristit rinnaltansa, helmet kaulasta karistais, menis itkien kotihin, kallotellen kartanohon.
Ja hän saa jatkaa matkaansa, poistua ja painua lauluineen lehdon peittoon.
Hän on kadonnut ja lakannut kuulumasta. Ja minusta tuntuu, kuin en koskaan ennen olisi kuullut tuota laulua, vaikka se on minulle sadat kerrat tätä ennen esitetty. Se oli siellä kuin kylässä, mutta täällä se on kotonaan, syntymäsijoillaan, tuolla järven rannalla, metsän takana, salon siimeksessä.
Oli kuin olisi punoutunut hienoja lankoja sisässäni, joita sujutteli, soinnutteli ja kiinnitti kuin kanteleen kieliä joku tuntematon käsi. Ja sitä mukaa kuin ne virisivät, alkoi syntyä uusia täyteläisiä sointuja. Se oli ympäristön ja oman olemukseni hiljaista riemua. Se ei päässyt purkautumaan, mutta se jäi sinne lämmittämään ja lievittämään. Pala palaltaan sulivat kovettuneen mielen nystyrät, ja maailma oli kaunis, ihmiskunta hyvä ja minä itsealakuloisen onnellinen.
Kun kohosin yhä jyrkemmäksi ylenevää tietä ja näin näköalain avartuvan ympärilläni, tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut nousemassa vanhalle uhrivuorelle, jossa itsestään syttyvät tänä iltana suitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni alenevalle auringolle. Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä, jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen sakaristo.
Jo pisti pellon nurkkaus metsän sisään. Jo oli tuossa riihi ja veräjä. Halli haukahti pihasta päin. Näkyi pirtin harja ja kaivon vintti ruispellon yli mäen selältä pilvetöntä taivasta vasten. Lehmisavu kyti tarhan keskellä. Ohikulkiessani heräsi se hetkeksi ilmiliekkiin. Koko karja lepäsi levollisena sen ympärillä. Kellokkaan märehtiessä liikahti kieli sattumalta kellon laitaan ja kalahti kaksi kertaa, toisen kerran hyvin hiljaa.
Talo näytti vanhalta ja paikoilleen painuneelta. Tuuhea pihlajapensas kasvoi pirtin perässä. Kaksi vanhaa myllynkiveä oli upotettu astinlaudaksi molemmin puolin piha-aitaa. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä kartanolla. Tallin yläsillan ovi ammotti mustana auki, ja sen päälle oli naulattu huuhkain. Keskellä pihamaata oli pystyssä kuivettunut juhannuskoivu ja sen oksalla joku valkoinen vaate. Porstuan siltapalkit lonkkuivat askeleitteni alla, enkä tiedä, minkä tähden koetin estää kantapäitäni kopsamasta.
Suuri tupakin oli tyhjä. Istuin hetken aikaa penkillä lämpimässä hämyssä. Missähän ovatkaan kaikki? Kuuntelin ja kuuntelin, kunnes hiljaisuus rupesi soimaan korvissani, ja sitten aloin kuunnella sitä.
Viimein tuli joku tuvan ovelle.
Täällä taitaa olla vieras?
On täällä muuan.
Hän tuli likemmäksi nähdäkseen tarkemmin, vanha vaimo. Väki oli niityllä toinen puoli ja toinen leikkuuhalmeella penikulman päässä metsäsaralla. Ei ollut pihasalla muita kuin hän, vanha emäntä, ja piikatyttö.
Pyysin illallista ja yösijaa. Hän vei minut pihanpääkamariin, kattoi pöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois laittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.
Iso vanhanaikainen seinäkello käveli verkalleen kaappinsa sisässä. Se näytti mittailevan aikaa huolettomasti, välinpitämättömästi, kiirehtimättä, niinkuin olisi sitä ollut hänellä yltä kyllin, yli tarpeenkin.
Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja kahden kaukaisimman kukkulan välissä kalpeni kalpenemistaan iltaruskon reuna. Talo oli mäen ylimmällä huipulla, ja joka taholla oli yhtämittainen alankokorpi. Paikoitellen kohosi jo mustan metsän syvennyksistä, jokien mutkaisista laaksoista ja järvien painanteista valkoista usmaa. Seisoin ikkunassa ja katselin, kuinka usmajoet hiljalleen juoksivat usmajärviin, järvet tulivat tulvilleen ja joet paisuivat yli reunojensa. Kohta oli koko korpi yhtenä ainoana sumumerenä; pienimmistä kukkuloista syntyi kareja mereen, ja suurimmat jäivät saariksi sen keskeen. Ehkä ne olivatkin aikaintakaisina aikoina olleet saaria nuo ja tuo meri ja pellon piennar ikkunan alla tuossa, mistä penger putosi pohjaa kohti, ehkä oli se ollut meren ranta, jota vasten aallot olivat tuhannen tuhansia vuosisatoja vyöryneet. Ja nyt se oli uudistunut kaikki, entisyys oli noussut haamuna maan sisästä halailemaan vanhoja tuttuja seutuja.
Minusta tuntui, kuin olisin ollut ypö yksinäni maailmassa, josta kaikki muut olivat kadonneet. Kauaksi oli jäänyt kaikki se, minkä ennen olin nähnyt, ja kaikki ne, jotka ennen olin tuntenut. Oli kuin olisi kulunut vuosikymmeniä siitä, kun olin ollut siellä, mistä olin eilen lähtenyt. Ne, joita olin rakastanut, ne olivat jossain muissa maanosissa, toisella puolen aavojen usvaisten ulappain. Eikä minulla ollut entisyyttä muuta kuin tämä tämänpäiväinen metsämatka, se mökki siellä, ne pienet tytöt, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu tänne mäelle. Eikä nykyisyyttä muuta kuin tämä hiljainen huone ja tuo haamu hämärätä satumaista valtamerta.
Laskeusin levolle sillä mielialalla, etten ketään kaipaa, en ketään rakasta, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään, jolta en voisi saada. Olin saavuttanut lopullisen levon, viimeisen rauhan mieleeni ja sen mukana voiman elää yksinäisyydessäni.
Tahdoin nukkua ja huomenna herätä tuohon uuteen elämään.
Mutta kello kulki yksitoikkoista kulkuaan, ja minä kuulin jok'ainoan sen askeleen. Ja vuode oli tuores ja puhdas ja vähän kylmä, ja lakanat ja peite olivat vasta aitan orrelta otetut, ja niissä tuntui vielä tuoksu hajuheinikkoa, niittyä ja neitseellisyyttä
Miksei hän hiivi hiljaa luokseni tuolta kesäyön hämärästä ja istuudu tähän viereeni. Että saisin antaa itseni kokonaan ja kertoa hänelle kaikki niin, että hän sen tuntisi ja ymmärtäisi yhtä hyvin kuin minäkin. Sulkisin hänet hellävaroen syliini, kaukaa koskettaen, ilman himoa ja kiihkoa.
Mutta eihän hän tullut. Sillä ei häntä ole. Hänellä ei ole nimeä minulle, ei muotoa eikä tarkkoja piirteitä. Ja minä annoin hänen haamunsakin haihtua, ja hän suli pois, niinkuin illan viimeinen varjo sulaa sitä ympäröivään yöhön.
Enkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli ikkuna ja hämärä piha ja siellä joku valkoinen vaate.
* * * * *Aamulla ovat tunteet toiset, ja aurinko antaa uudet mielialat. On kulunut jo vuosia siitä päivästä, illasta ja yöstä. Elämä on ollut enimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua. Mutta silloin tällöin muistuu mieleeni tuo päivä, tuo ilta ja tuo yö. Silloin elän aina uudelleen kaikki. Ja se on minulle kuin kosteikko korvessa, niinkuin kukkula ylängön keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.
MALLIKELPOINEN
Karuilla, kovilla mailla syntyy kullekin puulle omat omituiset muotonsa. Kullakin katajalla on oma kääkkyryytensä, ja jokainen kallion reunaan käpristynyt koivu on omalla laillaan rosoinen. Jokaisessa puussa on omat harvinaisuutensa: kääpänsä, visansa tai pahkansa, joita toisella ei ole. Mutta kokonaisuudessaan ei niistä yksikään kaluksi kelpaa.
Tasaisilla, hyötyvillä mailla ovat kaikki puut toinen toistensa näköiset. Siellä on vaikea erottaa petäjää petäjästä. Sillä ei yhdelläkään ole mitään, mitä ei toisellakin olisi. Mutta kukin vastaa lajinsa aatetta yleensä. Semmoisilla mailla kasvavat ne kelpo sahatukit, ne hyvät ja hyödylliset tarvekalut. Ne ovat niin tukevat ja lujatekoiset, ja niitä voi käyttää mihin hyvänsä