JUST.
Voi etten saa iskeä hampaita hänen suustaan!
ISÄNTÄ.
Vahinko vain, että hän kiivastuu aivan turhasta. Sillä olen aivan vakuutettu siitä, etten ole menettänyt teidän armonne suosiota, vaikka – hädissäni – minun oli pakko —
v. TELLHEIM.
Jo riittää, hyvä herra! Olen teille velkaa; te tyhjennätte huoneeni minun poissaollessani; teidän täytyy saada rahanne; minun täytyy koettaa hakea suojaa jostakin muualta. Onhan se luonnollista!
ISÄNTÄ.
Jostakin muualta? Aiotte muuttaa, armollinen herra? Minä onneton, kovan onnen kolhima mies! Ei, ei koskaan! Pikemminkin on tuon naisen jälleen luovuttava huoneestaan. Herra majuri ei voi, ei tahdo luovuttaa hänelle huonettaan; huone on majurin; tuon naisen on lähdettävä; en voi häntä auttaa. – Minä menen, armollinen herra – —
v. TELLHEIM.
Ystävä, ei enää toista tyhmyyttä entisen lisäksi! Tuon naisen täytyy saada pitää huoneensa. – —
ISÄNTÄ.
Ja teidän armonne uskoo, että minä muka epäluottamuksesta, muka huolissani maksusta – —? Ikäänkuin en tietäisi, että teidän armonne voi minulle maksaa, milloin vain haluaa. – — Sinetöity kukkaro – viisisataa taaleria louisdoria on siihen kirjoitettu, – — jota teidän armonne on pitänyt kirjoituspulpetissaan, – — on hyvässä säilössä. —
v. TELLHEIM.
Toivokaamme niin; samoin kuin muutkin tavarani. – Just ottakoon ne huostaansa, kun hän on maksanut teille laskunne. – —
ISÄNTÄ.
Totisesti, minä oikein pelästyin, kun löysin kukkaron. – Olen aina pitänyt teidän armoanne säännöllisenä ja varovaisena miehenä, joka ei koskaan luovu viimeisestä pennistään. Mutta sittenkin – — jos olisin arvannut puhdasta rahaa olevan kirjoituspulpetissa – —
v. TELLHEIM.
Niin olisitte menetellyt kohteliaammin minua kohtaan. Ymmärrän. – Menkää nyt vain, hyvä herra; jättäkää meidät; minulla on puhuttavaa palvelijalleni. – —
ISÄNTÄ.
Mutta, armollinen herra – —
v. TELLHEIM.
Tule, Just, tämä herra ei suvaitse, että minä hänen talossaan sinulle sanon, mitä sinun on tehtävä – —
ISÄNTÄ.
Minähän jo menen, armollinen herra! – Koko taloni on teidän käytettävänänne.
NELJÄS KOHTAUS
v. Tellheim. Just.
JUST.
(joka polkaisee jalkaansa ja sylkee isännän jälkeen).
Hyi!
v. TELLHEIM.
Mitä nyt?
JUST.
Olen pakahtua kiukkuuni.
v. TELLHEIM.
Tahi paremminkin puhdasverisyyteesi.
JUST.
Ja te, – teitä en enää tunne, herrani. Vaikka kuolisin tähän teidän silmienne eteen, niin te olette tuon julkean, kovasydämisen roiston suojelusenkeli! Hirsipuun ja mestauskirveen ja teilauspyörän uhallakin olisin minä hänet – olisin tahtonut kuristaa hänet näillä kourillani, repiä hänet palasiksi näillä hampaillani. —
v. TELLHEIM.
Peto.
JUST.
Mieluummin peto kuin tuollainen ihminen!
v. TELLHEIM.
Mutta mitä sinä tahdot?
JUST.
Minä tahdon, että te käsittäisitte, kuinka kovasti teitä loukataan.
v. TELLHEIM.
Entä sitten?
JUST.
Että te kostaisitte, – ei, tuo mies on siihen liian halpa —
v. TELLHEIM.
Vaan että minä antaisin sinun tehtäväksesi kostaa minun puolestani? Se on alun pitäen ollut ajatukseni, Minun ei enää olisi pitänyt näyttäytyä hänelle. Hän olisi joutanut saada maksunsa sinun käsistäsi. Tiedän, että osaat paiskata pöytään kourallisen rahaa jokseenkin halveksuvin ilmein. —
JUST.
Vai niin? erinomainen kosto! —
v. TELLHEIM.
Mutta se meidän täytyy vielä siirtää tuonnemmaksi. Minulla ei ole enää ropoakaan käteistä rahaa! enkä saa mistään kokoon haalituksi.
JUST.
Ei käteistä rahaa? Ja mikäs se on sitten se kukkaro, jossa oli viisisataa taaleria louisdoreissa ja jonka isäntä löysi kirjoituspulpetistanne?
v. TELLHEIM.
Se on rahaa, joka on annettu minun talletettavakseni.
JUST.
Ei suinkaan vain ne sata pistoolia, jotka entinen varusmestarinne toi teille neljä viisi viikkoa sitten?
v. TELLHEIM.
Juuri ne, Paul Wernerin tuomat. Miksikäs ei?
JUST.
Niitä ette siis vielä ole käyttänyt? Herrani, niitä voitte käyttää mihin vain tahdotte. Minun vastuullani —
v. TELLHEIM.
Todellakin?
JUST.
Werner sai minulta kuulla, kuinka kauan pää-sotarahasto viivyttelee saatavienne maksamista. Hän sai kuulla —
v. TELLHEIM.
Että minusta varmaankin tulee keppikerjäläinen, ellen jo ole. – Olen sinulle erittäin kiitollinen, Just. – Ja tämä ilmoitus sai Wernerin luovuttamaan minulle vähäiset roponsa. Olipa toki hyvä, että arvasin sen. Kuule, Just, kirjoita minulle samalla omakin laskusi; meistä on tullut ero. – —
JUST.
Kuinka? mitä?
v. TELLHEIM.
Ei sanaakaan enää; tuolta tulee joku. —
VIIDES KOHTAUS
Eräs surupukuinen nainen, v. Tellheim. Just.
NAINEN.
Pyydän anteeksi, hyvä herra! —
v. TELLHEIM.
Ketä etsitte, madame? —
NAINEN.
Juuri sitä arvoisaa herraa, jota minulla on kunnia puhutella. Te ette tunne minua enää? Olen entisen aliratsumestarinne leski —
v. TELLHEIM.
Taivaan tähden, armollinen rouva! mikä muutos! —
NAINEN.
Olen juuri noussut sairasvuoteelta, johon mieheni kuoltua tuskani minut heitti. Minun täytyy vaivata teitä jo näin varhain, herra majuri. Aion matkustaa maalle, jossa eräs hyvänsydäminen, kenties yhtä onneton ystäväni on nyt ensi aluksi tarjonnut minulle turvapaikan.
v. TELLHEIM
(Justille).
Mene, jätä meidät yksin.
KUUDES KOHTAUS
Nainen, von Tellheim.
v. TELLHEIM.
Puhukaa vapaasti, armollinen rouva! Minun edessäni ei teidän tarvitse onnettomuuttanne hävetä. Voinko jotenkin teitä palvella?
NAINEN.
Hyvä herra majuri —
v. TELLHEIM.
Surkuttelen teitä, armollinen rouva! Miten voisin teitä palvella? Tiedätte, että puolisonne oli ystäväni; ystäväni, sanon; olen aina säästellen käyttänyt tätä nimitystä.
NAINEN.
Kukapa tietäisi paremmin kuin minä, kuinka suuresti te ansaitsitte hänen ystävyytensä ja hän teidän? Te olisitte ollut hänen viimeinen ajatuksensa, teidän nimenne olisi ollut viimeinen ääni hänen kuolevilla huulillaan, jollei väkevämpi luonto olisi vaatinut tätä murheellista etuoikeutta hänen onnettoman poikansa, hänen onnettoman puolisonsa osalle —
v. TELLHEIM.
Lopettakaa, madame! Tahtoisin mielelläni itkeä kanssanne, mutta tänään minulla ei ole kyyneliä. Säästäkää minua! Te tapaatte minut hetkellä, jolloin helposti saattaisin eksyä napisemaan kohtaloani vastaan. – Oi, sinä oikeamielinen Marloff! Joutuun, armollinen rouva, mitä suvaitsette käskeä? Jos kykenen teitä palvelemaan, jos kykenen —
NAINEN.
En saa lähteä matkalle täyttämättä hänen viimeistä tahtoaan. Hän muisti vähää ennen loppuaan kuolevansa teidän velkamiehenänne ja vannotti minun suorittamaan tämän velan ensi käteisellä rahallani. Olen myynyt hänen kenttävarustuksensa ja tulen nyt lunastamaan hänen velkakirjansa. —
v. TELLHEIM.
Kuinka, armollinen rouva? senkö vuoksi tulette?
NAINEN.
Sen vuoksi. Sallikaa minun laskea rahat.
v. TELLHEIM
Ei suinkaan, madame! Marloffko minulle velkaa? se on tuskin luultavaa. Sallikaa minun katsoa. (Ottaa taskukirjansa esiin ja etsii.) En löydä mitään.
NAINEN.
Olette kaiketi hukannut velkakirjan, eikä velkakirja muuta asiaa. —
Sallikaa —
v. TELLHEIM.
Ei, madame! minulla ei ole tapana hukata papereitani. Jos velkakirjaa ei minulla ole, niin se todistaa, ettei minulla sitä koskaan ole ollutkaan, tahi että se on suoritettu ja minä jo olen antanut sen takaisin.
NAINEN.
Herra majuri!
v. TELLHEIM.
Aivan varmaan, armollinen rouva. Marloff ei ole jäänyt minulle mitään velkaa. Enkä minä myöskään jaksa muistaa hänen milloinkaan olleen minulle mitään velkaa. Niin se on, madame; pikemminkin olen minä jäänyt hänen velallisekseen. En ole koskaan voinut tehdä mitään kiitollisuuteni osoitukseksi hänelle, joka kuuden vuoden ajan on seisonut rinnallani onnen ja onnettomuuden, kunnian ja vaaran päivinä. En ole unohtava, että hän jättää jälkeensä pojan. Hän on oleva minun poikani, kohta kun kykenen olemaan hänelle isänä. Tämä epävarma tila, johon nyt itse olen joutunut —