JUST.
Olkaa huoleti, herra majuri! —
v. TELLHEIM
(tulee jälleen takaisin). Ennen kaikkea, älä unohda pistoolejani, jotka riippuivat seinällä vuoteeni takana.
JUST.
Minä en unohda mitään.
v. TELLHEIM
(tulee vielä kerran takaisin). Vielä yksi asia: ota myös villakoirasi mukaan; kuuletko, Just! —
YHDESTOISTA KOHTAUS
JUST.
Villakoira ei tänne jää. Siitä pitäköön koira itse huolen. – Hm! vai oli herralla vielä tämä kallisarvoinen sormuskin? ja piti sitä taskussaan eikä sormessaan? – Isäntä hyvä, me emme vielä ole niin putipuhtaat kuin miltä näyttää. Hänelle, juuri hänelle minä sinut panttaan, kaunis pikku sormus! Tiedän, että häntä harmittaa, kun sinua ei hänen talossaan kokonaan panna likoon! – Aah —
KAHDESTOISTA KOHTAUS
Paul Werner. Just.
JUST.
Katsohan, Werner! hyvää päivää, Werner! tervetuloa kaupunkiin!
WERNER.
Kirottu kylä! En millään ilveellä tahdo siihen tottua jälleen. Hauskaa, lapset, hauskaa; minä tuon uutta rahaa! Missä majuri on?
JUST.
Eikö hän tullut vastaasi? Hän lähti juuri äsken rappusia alas.
WERNER.
Minä tulin takaportaita. No, miten hän jaksaa? Olisin jo viime viikolla ollut täällä luonanne, mutta —
JUST.
No? mikäs esti? —
WERNER.
Just, – oletko kuullut puhuttavan prinssi Herakliuksesta?
JUST.
Herakliuksesta? Enpä tietääkseni.
WERNER.
Etkö sinä tunne itämaiden suurta sankaria?
JUST.
Tietäjät itäiseltä maalta tunnen hyvinkin, ne, jotka uuden vuoden tienoilla juoksentelevat tähdet käsissään – —
WERNER.
Ihminen, luulenpa, että luet sanomalehtiä yhtä vähän kuin raamattua? – Sinä et tiedä mitään prinssi Herakliuksesta, et mitään tuosta urhoollisesta miehestä, joka on siepannut Persian ja nyt lähipäivinä murskaa maahan ottomaanien portin? Jumalan kiitos, että jossakin maailman kolkassa vielä tapellaan! Olen jo tarpeeksi kauvan toivonut, että täällä taas pamahtaisi. Mutta täällä ne vain vetelehtivät ja parantelevat nahkaansa. Ei, sotilas minä olin, sotilaaksi täytyy minun jälleen tulla! Lyhyesti – (katsellen arkana ympärilleen, onko kukaan kuuntelemassa) näin meidän kesken, Just, minä vaellan Persiaan tehdäkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa prinssi Herakliuksen johdolla pari sotaretkeä turkkilaisia vastaan.
JUST.
Sinä?
WERNER.
Minä, sellaisena kuin minut tässä näet! Meidän esi-isämme kävivät uutterasti sotaa turkkilaisia vastaan, ja niin pitäisi meidän tehdä yhä vieläkin, jos olisimme rehellisiä miehiä ja hyviä kristityitä. Tosin käsitän varsin hyvin, ettei sotaretki turkkilaisia vastaan voi olla puoleksikaan niin hupainen kuin sotaretki ranskalaisia vastaan; mutta sitä ansiokkaampi se lienee niin tässä kuin tulevassakin elämässä. Turkkilaisilla on kaikilla sapelit, timanteilla kirjaillut —
JUST.
Antaakseni sellaisella sapelilla iskeä pääni halki en matkustaisi yhtä ainoata peninkulmaa. Et suinkaan ole niin mieletön, että jätät kauniin kylävouti-tilasi? —
WERNER.
Oo, sen otan mukaani! – Etkö huomaa? – Tila on myyty – —
JUST.
Myyty?
WERNER.
St! – tässä on sata tukaattia, jotka eilen sain käsirahoina; ne minä tuon majurille —
JUST.
Ja mitäs hän niillä?
WERNER.
Mitäkö hän niillä? Hänen on ne kulutettava, pelattava, juotava – miten vain haluttaa. Se mies tarvitsee rahaa, ja surkeata on, että häntä ei tahdota päästää edes omiinsa käsiksi! Mutta minäpä tietäisin, mitä tekisin, jos olisin hänen asemassaan! Minä arvelisin: »Hitto periköön täällä teidät kaikki», ja lähtisin Paul Wernerin kera Persiaan! – Tuli ja leimaus! – prinssi Heraklius lienee toki kuullut puhuttavan majuri Tellheimistä, vaikkapa hän ei tunnekaan hänen entistä varusmestariaan Paul Werneriä. Meidän ottelumme Katzenbergin luona —
JUST.
Werner, sinulla on herttaisen hyvä tarkoitus; mutta me emme kaipaa sinun rahojasi. Pidä tukaattisi, ja sata pistoliasi voit myös saada koskemattomina takaisin, niin pian kuin vain tahdot. —
WERNER.
Vai niin? Onko siis majurilla vielä rahaa?
JUST.
Ei.
WERNER.
Onko hän jostakin saanut lainaksi?
JUST.
Ei.
WERNER.
Ja mistä te sitten elätte?
JUST.
Me annamme merkitä laskuun, ja kun ei enää haluta mitään merkitä ja meidät heitetään ulos ovesta, niin me panttaamme, mitä meillä on, ja siirrymme muuanne. Kuulehan, Paul, tälle isännälle meidän täytyy tehdä jokin kepponen.
WERNER.
Onko hän tuottanut majurille ikävyyksiä? – Minä suostun! —
JUST.
Mitähän, jos me illalla, kun hän tulee tupakkahuoneesta, väijyisimme häntä ja antaisimme hänelle aimo selkäsaunan? —
WERNER.
Illalla? – väijyisimme häntä? – kaksi yhtä vastaan? – Se ei kelpaa. —
JUST.
Tahi jos pistäisimme hänen nurkkansa tuleen? —
WERNER.
Polttoa ja hävitystä? – Mies, kuulee hyvin, että sinä olet ollut kuormarenki etkä sotilas, – hyi!
JUST.
Tahi jos tekisimme hänen tyttärestään porton? Hän on tosin perhanan ruma – —
WERNER.
No, silloin hän lienee jo aikoja sitten siksi tullut? Etkä sinä siihenkään ketään apulaista tarvitsisi. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?
JUST.
Tule, niin saat kuulla kummia!
WERNER.
Niinpä on täällä sitten kai itse piru irti?
JUST.
Niin on, tule pois!
WERNER.
Sitä parempi! Persiaan siis, Persiaan!
(Ensi näytöksen loppu.)
TOINEN NÄYTÖS
(Tapahtuu neidin huoneessa.)
ENSIMÄINEN KOHTAUS
Minna von Barnhelm. Franziska.
NEITI
(aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet hyvin varhain. Aika käy meille pitkäksi.
FRANZISKA.
Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa? Vaunuja, yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja – ei koskaan lakkaa jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta; aivan kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. – Kuppi teetä, armollinen neiti?
NEITI.
Tee ei minulle maistu. —
FRANZISKA.
Minä keitätän omaa suklaatamme.
NEITI.
Keitätä, itsellesi!
FRANZISKA.
Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin itsekseni joisin. – Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. – Meidän täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa aiomme tehdä ensi rynnäkkömme.
NEITI.
Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni antautumisen voimassapitämistä?
FRANZISKA.
Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen johdosta lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään tottunut hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada kunniaa käydä meitä tervehtimässä.
NEITI.
Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä lähetinkin hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden tiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. – Franziska, sydämeni sanoo, että matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. —
FRANZISKA.
Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi uskottava. Sydän puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu olisi yhtä taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja sitten tullut muotiin pitää suut lukossa.
NEITI.
Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!
FRANZISKA.
Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin että alinomaa päästää sydämen sitä tietä valloilleen!
NEITI.
Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? —
FRANZISKA.
En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni pidättyvämpikin. Harvoin puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta sitä useammin siitä, joka itseltä puuttuu.
NEITI.
Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.
FRANZISKA.
Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa mieleen? —
NEITI.
Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin hyvänä? Se soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.
FRANZISKA.