Täytän siis nytkin sillä tunteella mieleni. Käyskentelen ensin täällä näissä viileissä laaksoissa tämän ihanan kesän, siirryn syksyn tullen alppien yli, vietän talveni Caprissamaailma on luotu minun ilokseni, minun on lupa ottaa siltä kaikki, minkä se voi minulle antaa.
Tartun taas sauvaani ja lähden. Polku on poikennut laakson keskestä ja alkanut viedä sen toiseen laitaan, josta metsäinen loiva rinne nousee nousemistaan aina sinne, missä metsänraja päättyy. Olen pian hongikossa, viileässä pylvästössä, jonne päivä pääsee vain tihkuen tunkemaan latvojen läpi. Puro on jäänyt laakson toiselle puolelle, näkymättömiin, kuulumattomiin. Yht'äkkiä on edessäni tienristeys, josta toinen polku vie suoraan eteenpäin, toinen lähtee pyrkimään rinnettä ylös. Siihen on puun kylkeen pantu viitta, josta luen: "Maailman Rauhan Majalle."
Tästä lähtee siis tie sen miehen luo, jonka ne eilen näkivät kiikarissa ja joka uskoo siihen, että tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut maan päällä?
Kuuluu ääniä ja askelia jostakin ylempää, ja samassa huomaan tulemassa alas kaksi vanhaa miestä, samat, jotka eilen olivat lähteneet tänne, oltuaan edellisen yön meidän ravintolassamme, valkopartaisia, mutta vielä reippaita vanhuksia, matkapuku molemmilla yhtäläinen kuin sotilailla, alppiruusuja kokardeina hatussa. Hekin tunsivat minut ja me tervehdimme.
Menette majalle?
En tiedä vielä
Menkää, herra, menkää maksaa vaivan ah, hän on merkillinen mies, todella merkillinen!
Kun molemmat taisimme vain muutamia sanoja yhteistä kieltä, ei voinut syntyä sen pitempää puhelua. Kysyin tietä ja kuinka kauan nousu kestäisi.
Suoraan ylös korkeintaan kolme tuntia.
Tie nousee nousemistaan, ja samalla metsä syvenee ja sakenee. Astun kuin umpiportaita, näkemättä ympärilleni, tietämättä, kuinka korkealle olen saapunut. Siellä täällä on käänteen päässä levähdyspaikka, milloin puupenkki, milloin kalliopaasi, milloin tasoitettu kanto. Jokaisen istumasijan edessä on puuhun naulattu taulu, johon on kirjoitettu jokin tervehdyslause. Eräässä on: "Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia lähimmäisiäsi kohtaan." Toisessa on: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran." Kolmannessa: "Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa, toivoa ja rakkautta maailmanrauhaan." Eräässä notkelmassa seisoo nuorta metsää runko rungossa kiinni, ja siihen on pantu kuin sen ajatuksia ilmaisemaan: "Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta meitä ei ole tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota." Sen vieressä on toinen taulu: "Pyrkikööt ihmiset kilpailussaan toistensa kanssa ylöspäin, aurinkoa kohti, niin kasvaa heistä kustakin solakka huojuva honka."
Sitten tulee samassa metsässä toisia tauluja, joihin on kirjoitettu:
"Jollei minulla, hoikalla huojuvalla puulla, olisi suojanani tuhansia muita puita, en minä pysyisi pystyssä myrskytuulen tullen."
"Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolemisellanne, niinkuin mekin sillä tuemme toisiamme."
"Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen uskoo."
"Maailmanrauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo."
Katselin ensin noita kirjoituksia samalla silmällä kuin niitä aatteellis-isänmaallis-uskonnollisia mielilauselmia, joita täällä tapaa jokaisen talon ja ravintolan seinällä. Mutta on tässä kuitenkin jotakin muutakin kuin vain vanhaa, hyvää tunneherkkyyttä. Nuo lauselmat eivät ole pelkkiä koristeita, niiden takana on kaikesta päättäen miehen oma hartaus ja häntä elähdyttävä aate. Hän on nähtävästi innostaja, joka koettaa vaikuttaa käännytettäviinsä jo ennen, kuin tulee kosketuksiinkaan heidän kanssaan. Joudutan nousuani nähdäkseni, minkä totuuden seuraava taulu tulee sisältämään.
Siinä on kivestä veistetty allas, mihin pystyyn kohotetun paaden reiästä lirisee vettä, joka sitten kivien lomitse ja puunjuurien alitse solisee purona polun poikki. Altaan reunalla on somasti veistetty puukauha. Paateen on hakattu sanat: "Rauhan madonna lähettää sinua vastaan tämän veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle Lähteelleen."
Virkistyn jo pelkästä siitä herttaisuudesta ja somuudesta, millä tämä on tehty, ajateltu ja sanottu. Mikä runoilija, mikä haaveilija siellä asuukaan tuolla ylhäällä! Ja yhä enemmän kiinnittää mieltäni mies, joka täällä erämaassa ajaa maailmanrauhan asiaa, julistaen sitä puiden ja kivien ja purojen välityksellä. Joku Assisin Fransiskusko?
Tie käy jyrkemmäksi ja sen polvekkeet lyhemmiksi. Se on kuin porraskäytävää haljenneiden kallioiden ja puiden lomassa. Jonkin matkan päässä on pengermä, niityn pyörylä, kasvaen ääriään myöten alppiruusuja, uhkuen niitä kuin kukkasmaljakko. Siinä on taas kirjoitus: "Tulija, taita tästä ruusu ja vie se viemisiksi Pyhälle Äidille!"
Tein, niinkuin hän pyysi. Otin uhrikukan laskeakseni sen hänen jumalattarensa jalkojen juureen jossakin siellä, missä sen ehkä tapaan. Mies tuolla ylhäällä näyttää todella palvelevan aatettaan uskontona. Annan mieleni yhä enemmän täyttyä tunteesta, että kuljen tässä kuin jossakin pyhässä lehdossa, olen nousemassa jollekin pyhälle vuorelle. Vaikkei hänen jumalansa luultavasti olekaan minun jumalani, miksen koettaisi omistaa sitä itselleni ainakin hetkeksi! Miksen voisi sitä palvella, koska hän sen suo! Sellainen taipumus yllättää usein, kun tulee kosketukseen välittömän tunteen tai vilpittömän uskonilmauksen kanssa. Kuinka helposti joutuukaan ja kuinka mielellään antautuukaan kreikkalaisen hengen valtaan vanhan kuvapatsaan ääressä, joka seisoo jonkin temppeliraunion päädyn edessä, tai katolilaisen hartauteen hänen kirkkonsa hämäryydessä, tai vaeltaessaan toivioretkeläisten seurassa jollekin heidän pyhälle paikalleen.
Löysin rauhanmadonnan herttaisesta paikasta, metsärajan yläpuolella olevalta niittypengermältä, korkean, jyrkän kallioseinän alta. Se oli katettuun komeroon asetettu, puusta leikattu veistos, siniviittainen, keltatukkainen, ystävällisesti hymyilevä äiti, polvellaan lapsensa. Äiti painoi jalallaan poikki miekan, joka oli hahmoteltu käärmeeksi, lapsella oli olevinaan toisessa kädessään rauhan palmu, toisessa maapallon kuva. Veistos oli kömpelöä, mutta harrasta tekoa. Sen edessä oli hylly niinkuin alttari, jonka päälle asetettujen alppiruusujen ja muiden pikku-uhrien joukkoon minäkin asetin omani. Alttarilla paloi öljytuohus himmeän lasin alla. Sen vierestä vuoriseinän alta kihelmöi lähde maasta.